Isännän synttärilahjaksi saama kuularata näytti aluksi aivan toivottomalta urakalta: tuhat pientä nippeliä, muutama rautatanko ja sata metriä muoviputkea pitäisi saada taivuteltua Linnanmäen vuoristorataa muistuttavaksi kokonaisuudeksi jossa rautakuulat sujahtelisivat sitten hissin nostamina tyylikkäästi kieppejä, silmukoita ja kaarteita pitkin.

Seurasin tapahtumaa etäältä, kuunnellen isolla R:llä kuuluvia kirouksia ja pienemmillä ärrillä kuuluvia hiljaisia sadatteluja, ja sitä loputonta rautakuulien pamahtelua lattiaan, kun radan joku osa ei toiminut niin kuin piti. Täytyy myöntää, että viikon jälkeen olin aika skeptinen koko projektin onnistumisesta.

Tästä kaikki alkoi. Ohjeiden syynäämisestä ja osien lajittelusta.

 

Pienistä mustista kasoista syntyi kokoamisen jälkeen futuristisen näköisiä kiinnitysnipsuja jotka pitäisivät radan tangot ja muoviputket yhdessä.

 

Radan variaatiomahdollisuudet ovat esitteen mukaan rajattomat, mutta ensikertalaisena isäntä seurasi ohjeen mukaista rakennelmaa: tietty määrä nipsuja tiettyyn asentoon joka tankoon.

 

Tangot pystyyn legoalustaa muistuttavalle tasolle. Tähän asti kaikki meni ihan hyvin.

 

Kahden rinnakkain tulevan muoviputken pätkiminen oikeisiin mittoihin ja taivutteleminen radaksi (jolla kuulat myös pysyisivät kovassa vauhdissa) olikin sitten varsinainen koettelemus. Kierteessä on tässä vaiheessa yksi putki.

 

Toinen putki rinnalle ja lisää kierteitä, kieppejä ja spiraaleja. Ratojen kallistukset ja kulmat vaativat lähes uskomattoman tarkkaa hienosäätöä että kuulat pysyivät radalla. Varsinkin ulkokaarissa kuulat tahtoivat hypätä ulos. Liian nopeaa vauhtia sai korjattua radan keskelle tehtävillä notkahduksilla tai lyhyillä nousuilla. Liian hidasta vauhtia taas laskuja jyrkistämällä. Mutta oikean asteen löytymistä sai harjoitella moneen kertaan, ja pieni muutos radan alku- tai loppupäässä vaikutti tietenkin kaikille muillekin osille. Joskus hienolta näyttänyt muutos teki radan jatkamisen lopussa mahdottomaksi, ja kaikki piti aloittaa alusta.

 

Hissiä piti fiksata ihan omin luvin sillä kuulat eivät pysyneet jostain kumman syystä hissin kyydissä. Sälekaihtimien kuljetuskoteloista (siis ette usko mitä kaikkea meillä säästetäänkään) tuli oivallinen muovikuori hissille, ja kuulat saatiin kulkemaan ja osumaan ratojen alkuun niin kuin pitää.

 

Välillä piti tehdä vähän enemmän lumitöitä ja harrastuksen eteneminen hidastui, mutta tammikuun loppupuolelle päästessä kuularata oli jo valmis - mistä olen kiitollinen siksikin, että kuulien putoilua ei kukaan olisi jaksanut kuunnella varmaan yhtään kauempaa. Mutta on myönnettävä: rata on todella hieno, ja hauska katsella.

Mitä tästä opimme? Kärsivällisyys palkitaan. Koskaan ei ole liian vanha leikkimään. Kohta pitää saada entistä hienompi! (Metallilangasta taivuteltu siintää kuulema jo mielessä..)