Säilytän villapaidan. Säästän nimen ja numeron puhelimessa. En poista myöskään kalenterimerkintää enkä siihen liittyvää hälytystä: syntymäpäivä elokuussa.

Kaivan esiin valokuvat. Uudet, vanhat, huonot, epäselvät, revenneet, hutilaukaukset. Katselen niitä.

Riemastun löytäessäni uuden kuvan joka on jäänyt huomaamatta: siellä, puun varjossa, selkä tännepäin, se on varmasti Hän. Liitän uuden kuvan muiden joukkoon. Albumi elää.

Haen syitä. Etsin selitystä. Kaivan esiin viimeisimmät tiedot maailmankaikkeuden tutkimustuloksista. Kuuntelen asiantuntijoita. Luen artikkeleita. Selaan nettiä. Kiinnostun siitä mitä ei olla osattu selittää.

Tutustun astrologiaan, itämaisiin mietiskelytapoihin, suomalaiseen selvännäkemiseen, syvävenytykseen. Toivon löytäväni oljenkorren.

Odotan merkkiä. Tulkitsen uniani. Kaipaan ihmettä.

Muistelen yhteisiä hetkiä. Kirjoitan niitä ylös. Piirränkin.
Vertailen samankokeneiden kertomuksia.

Analysoin tätä kaikkea perheeni kanssa.

Mietin. Kelaan. Touhuan. Hössötän. Järjestän.

Halkean kiukusta.

Menen turraksi surusta.

 

Teen kaikkeni ettei tarvitsisi luopua.

 

 

 

 

 Pakinapejantai: luopuminen