Ken on lukenut Linnunradan käsikirjan liftareille, tai vielä parempaa, kuullut siitä tehdyn mainioiden suomalaisnäyttelijöiden esittämän kuunnelman - niiden samojen jotka esiintyvät maanmainiossa Knalli ja sateenvarjo-kuunnelmassa - saattaa muistaa erään keksikohtauksen jossa Arthur Dent odottaa Lontooseen lähtevää junaa.

Tarina menee niin, että Arthur on juna-asemalla etuajassa, joten hän ostaa sanomalehden, keksipaketin ja kahvia ja jää odottamaan. Hän löytää paikan eräästä pöydästä, jossa jo istuu liituraitapukuinen mies lukemassa lehteään. Artur levittää omaisuutensa pöytään vastapäätä miestä, ja alkaa ratkoa lehtensä ristikkoa. Yhtäkkiä mies nojaa eteenpäin, ottaa keksipaketin, avaa sen ja syö siitä keksin. Aitoenglantilainen Artur ei osaa oikein suhtautua tilanteeseen, joten hän on kuin ei olisi huomannut mitään. Ristisanan ratkominen ei kuitenkaan enää suju kovasta pinnistelystä huolimatta, ja kahvikin on kuumaa, joten Arturilla ei ole mitään tekemistä. Niinpä hänkin ottaa keksin, yrittäen olla huomaamatta, että hänen keksipakettinsa on salaperäisesti avautunut. Artur syö keksin näkyvästi. Mutta mies ottaa toisenkin keksin - ja syö senkin. Miesten katseet kohtaavat. Ilmassa on sähköä. Kumpikaan ei sano mitään. Artur ottaa uuden keksin, ja koittaa jälleen ratkoa ristikkoaan.

Kumpikin syövät vuoronperään keksin, kunnes kahdeksan keksin paketti on - ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua - syöty. Viimeisen keksin jälkeen mies ottaa lehtensä ja häipyy. Pian Arturinkin juna kuulutetaan. Artur kerää lehtensä ja nousee pöydästä. Lehden alla, pöydällä, on hänen avaamaton keksipakettinsa.

Tämä kertomus tuli elävästi mieleeni viime joululomakaudella, kun junat olivat koko viikon täpötäysiä. Eräällä kotimatkalla etsin istumapaikkaa turistien ja matkalaukkujen täyttämiltä riveiltä erityisen pitkään, ja jouduin kulkemaan läpi monta vaunua ennen kuin löysin paikan jossa oli jopa kaksi tyhjää istuinta. Onneni kukkuloilla riisuin takkini naulakkoon, heitin kenkäni jalasta ja nostin jalat oikenemaan toiselle istuimelle. Löysin istuimelta vielä edellisen matkustajan jättämiä tuoreita sanomalehtiäkin, joita jäin tyytyväisenä lukemaan. Muutaman sanan toisen lehden ristikosta ratkottuani matka alkaa raukaista, ja uni pettää.

Noin puolimatkassa herään jonkun miekkosen rykimiseen korvani juuressa. Menee tovi ennen kuin ymmärrän viestin: "olet meidän paikallamme". Katson unentihruisin silmin nuortaparia, joka näyttää yhtä aikaa tyrmistyneeltä ja hämmentyneeltä. He ovat ilmeisesti tulleet kahvilavaunusta. Soperran kuolaa valuvan olemukseni seasta jotain sen tapaista kuin "ai, tämäkö on teidän lehti", ikäänkuin selittääkseni, etten mitenkään olisi pystynyt istuimelle jätetystä lehdestä päättelemään paikan olleen varatun. En saa kuitenkaan minkäänlaista vastakaikua inhimilliselle erehdykselleni, ja niinpä alan koota itseäni pystyyn. Tämä tapahtuu kaiketi melko nopeasti, mutta muistini on tehnyt tilanteesta hitaan filmin, joka kestää.. ja kestää..

Tunnen kuinka puna nousee poskilleni sitä mukaa, kun saan nauhoitettua kenkiäni jalkaan, kurkoteltua takin naulakosta, kerättyä kynät pussiin ja viikattua sanomalehdet samaan asentoon josta olin ne kidnapannut. Siinä häärätessäni huomaan syrjäsilmällä, että paikka on melko hyvin merkattu muutamallakin suksipussilla ja matkalaukulla, jotka minulta oli jostain syystä jääneet huomioimatta istumapaikkaa hakiessani.

Tokaisen nuorikolle vielä jotain letkeää lähtiessäni, mutta pelini on menetetty - en saa minkäänlaista huumorinpilkahdusta syttymään kummankaan silmiin.

Kunhan olen löytänyt uuden paikan turvallisesti muutaman rivin päässä nuorestaparista ja toipunut ensihäpeästäni, hihitän tapahtuneelle hiljaa itsekseni. Oho, pitipä sattua.

 

 

Pakinaperjantain haaste: oho

 

Edit: Tässä ääniversio Terve, ja kiitos kaloista-kuunnelman keksikohtauksesta.