Mummi ja Vaari lähtivät näin laskiaisen kunniaksi Saariselälle hiihtämään, ja kävivät meillä nukkumassa, kun olemme sopivasti pitkän matkan varrella.

Tapansa mukaan mummilla oli eväät matkassa; kaksi keitettyä perunaa - koska eihän ilman keitettyjä perunoita voi matkaan lähteä - pieni pala jo vähän vanhaa juustoa, kannullinen karpalokiisseliä, kaksi tomaattia, erinäisiä nahistuneita vihanneksia ja muita jääkaapinpohjallisia - sekä kananmuna joka tosin pitkän matkan huipennukseksi särkyi matkalla kassista jääkaappiin, ja teki sikäli turhan reissun.

Kananmuna ei mummia niinkään harmittanut, mutta toinen tomaatti, joka kummallisesti katosi kokonaan, oli mummin mielestä todellinen menetys, sillä tomaatti oli ollut ihan hyvä eikä yhtään nahistunut eikä vanha vielä kuten muut vihannekset.

Vielä seuraavana aamuna mummi kyseli, että emmekö varmasti ole sitä nähneet, kuin epäillen että piilottelemme hänen tomaattiaan jossain. Ei ollut kukaan tomaattia nähnyt, vaikka isäntä ja vaari olivat monet lenkit ulkonakin tehneet, ja olisivat kassista pudonneeseen tomaattiin saattaneet hyvinkin törmätä.

Laskiaispullat syötiin, lapset halattiin, ja Mummi ja Vaari lähtivät jatkamaan matkaa. Me lähdimme puolestaan isännän kanssa lumitöihin, laskiaispullia sulattamaan ja lapsille pulkkamäkeä pukkaamaan. Kuinka ollakaan, sieltä sattui lumikolaan yhtäkkiä kaunis punainen pallo, jota emäntä hetken oikeaksi palloksi luuli, niin kaunis, punainen ja pyöreä se oli. Ei ollut mummi väärässä, tomaatti oli tosiaan täydellinen. Pakkasessa kovaksi kivettynyt, valkoisessa lumessa kirkkaasti loistava vihannes oli niin kaunis näky, että kuva siitä piti ottaa.

Täällä se siis on, mummin tomaatti. Tai ystävänpäiväsydän. Sopivasti meille silmän- ja mielen iloksi jätetty. Kirpeän pakkasyön jäljiltä sillä voi naulata vaikka taulun seinään. Tai pelata biljardia.

 

 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!