Isännän 40-vuotispäivien kunniaksi varattu uudenvuodenyön hemmotteluvapaa hotellissa shampanjan ja kaupungin ilotulitteiden kera vaihtui vähemmän romanttiseen yöhön pikajunan makuuvaunussa matkalla hautajaisiin.

Tätäkö se todellinen toisiimme kasvaminen on - olla valmis muuttamaan suunnitelmiaan viime hetkellä, nielemään pettymyksensä ja seisomaan toisen rinnalla myös ikävissä tilanteissa - ja tehdä se mielellään. Vaikuttaa lähes siltä, että loman peruuntuminen harmittaa enemmän emäntää kuin isäntää itseään, vaikka hän se meille koko yllätyksen alunperin suunnitteli.

Kahdenkeskiset yöt ja lomat ovat muutenkin harvassa - eikä ihminen täytä neljäkymmentäkään kuin kerran elämässään.

Mutta ihminen myös kuolee vain kerran.
Siispä jälleen, hiljennymme hautajaisiin - emännän kummisedän ja enon yllättävänkin poismenon johdosta.

Vain (jo?!) kaksi vuotta sitten luimme värssyjä lastemme enon, emännän veljen haudalla. Muistan ihmetelleeni, että kyyneleitä ei haudan äärelle riittänyt - muistorunon lukeminen sujui takeltelematta.

Kuinka käy nyt? Joko kyyneleitä riittää..
Tilanteeseen ja henkilöön sopivaa muistorunoa on hartaasti haettu, samalla kun kimalletoppien ja -paitojen tilalle on pakattu mustaa takkia ja puvunhousuja.

Kukkalaitteeseen valittiin värikästä, sillä eno oli räiskyvä persoona. Ehkä hänen lähtönsä ja muistotilaisuutensa ajankohdaksi ei olisi vähempi sopinutkaan kuin vuoden suurimpien juhlapyhien aika.

Kyllä me eno sinut muistamme
Sillä värssyn sanoin: Muutit meihin.

 

 

 Hyvää, valoisampaa uutta vuotta kaikille.