Yöt eivät ole enää valoisia. Aukustikin sen pian totesi, eräänä syksyn ensimmäisistä pilvisen synkeistä öistä. Kesällä yölliset heräämiset eivät tuota kauhistuksia - kaikki on selväpiirteistä ja tuttua vaikka vähän tokkurassakin katselisi ympärilleen. Syksyn pimeinä öinä on toisin. Unikin on syvempää, eikä pimeässä herätessä ympäristöstään saa tolkkua vaikka kuinka haparoisi. Parkuhan siinä tuli.

Viime talvelta talteen laitetut pienet yövalot kaiveltiin kiireesti esiin: näillä saadaan rauha yölliselle kukkujalle. Mutta valo ei tuonutkaan tällä kertaa helpotusta. Sen leluista ja huonekaluista luomat varjot loihtivat lähes viisivuotiaan vilkkaassa mielessä yhä hurjempia hirviöitä.

Kotiväki otti asian rauhalisesti, kyllä tuo ohi menee, kunhan pimeään taas tottuu. Mutta poika pohti asiaa mielessään, muille sen enempää puhumatta, ja laati sunnitelmaa. Muutama päivä kului, ja eräänä aamuna hän rakenteli päättäväisesti silmällisiä torneja sänkynsä viereen. Yövartijota.

Eivät ole möröt ja kummitukset sen jälkeen unia - tai yökukkumisia - häirinneet.

 

 
Oma apu paras apu