Rakennuksella on sisustettu, lähinnä omalla taiteella, joka on paitsi huokeaa, myös uniikkia.

 
Ja niitä listoja - sävy sävyyn.

Myös Syltty-kissa sai oman taulunsa petinsä läheisyyteen - tosin ostetun.

Asianmukaisesti merkatun.

 

Olemme saaneet myös ikkunalautoja. Sitä ei ehkä normaali ihminen käsitä, mikä ilo voi syntyä ikkunanpielilaudoista. Kun on neljä vuotta katsellut tursuavia uretaanieristeitä ja mustaa tervapaperia, tuntuu näiden kohennusten myötä kuin huoneet olisivat saaneet vähintään uudet tapetit tai huonekalut. Listojen ja lautojen sisustuksellista voimaa ei voi aliarvioida!

 Bambuverhoilla ryyditettyinä.

 

Isännän valokuva odottaa vielä seinälle pääsyä. Todellista lähitaidetta: itse tehdyt raamit ja kotiperän maisema. Raameja miettiessämme oli vain päätettävä, kuinka paljon paneloinnista ylijääneitä seinähirsiä ohennetaan. Päädyimme sitten pitämään ne seinien tyyliin sopivina, massiivisina.

 
 Taululle tuli samalla painoa: ripustus vaatii suunnittelua.

 

Lapsetkin innostuivat sisustamaan.

Pannaanko meitä aikuisia halvalla, vai onko kyse vain hyvästä huumorintajusta?

 

Pelastin isännän moottorisahalta myös kelopuiset aidanseipäät. Tai pätkät niistä. Moottorisaha ehti jo laulaa. Näistä voisi tehdä vaikka kirjatuet tulevaan kirjastoon, tai mitä ihminen nyt keksii keksiä. Samalla jää pätkä historiaa säilöön.

Toisen romu on toisen aarre.

Tai tässä tapauksessa, toisen polttopuu on toisen koriste-esine. On myös totta, että ihminen ei osaa arvostaa sitä, minkä äärellä on ikänsä asunut. Tiedän sen Halosenniemen ja Ainolan nurkilla lapsuuteni asuneena, koskaan niissä käymättä. Viime vuosina on tullut sitten tutustuttua, 700 kilometrin päästä.

 Mutta se onkin jo toinen tarina ü

 

 Uuteen taloon muutosta on kohta kaksi vuotta.