Kevät on kasvun aikaa.

Jostain syystä viikunani, sen enempää kuin vasta kaupasta hankitut kevätesikkonikaan eivät ole kuulleet sellaisesta mitään.

Kuten myöskään isännän kihlajaispäivälle ostamat ruusut jotka kestivät luvatun kahden viikon sijaan tasan yhden yön.

Lasten etelän hiihtolomilta repussa kotiin kantamat krassit vaikuttivat aluksi lupaavilta.

Älä nyt Mummi järkyty.
Vannon, kaikkeni yritin.
Muistelen, että ne KUKOISTIVAT vielä jokin aika sitten.

Mutta en heitä toivoa, siellä on vielä elämää. Tätä varjelen kuin silmäterääni.

Joku kuitenkin kasvaa. Lasten virpomaoksat ovat multaa vaille valmiita.