Joulu ensimäistä kertaa täällä omassa kotona oli tunnelmallinen. Huomasin tosin ettei rentoutua osaa niin kuin muualla - ne kotiaskareet kun ovat lähempänä ü

Kuusikin sai joulunpyhien aikana uusia koristeita.

Ja äiti sai harjoitella miten tamagotchi pidetään hengissä. Aurora tosin hoiti homman omalla tavallaan - hän työnsi kyljestä pois vedettävän patterinsuojuksen takaisin ja sammutti toosan kun kyllästyi lemmikkiinsä - melko pian siis ekan ruokailun ja sitä seuranneen "vaipanvaihdon" jälkeen. - Mä en jaksa.

Vaativia otuksia ovatkin. Mutta tulipahan vähän aikaa kokeiltua äitinä olemista. Keino kai se on tuokin opettaa lapsille, mitä lemmikin pito vaatii.

Kuusi saa olla loppiaisen ylikin, jos säilyy. Mutta nyt isäntä mielii jo pommikauppaan..

..

Edit: myöhemmin samana päivänä..

 

Tuulee ja vettä sataa. Joulun sää on ollut ailahtelevaa - tähtikirkasta ja pilvistä, tuulista ja tyventä. Jäälle ei ole menemistä. Paitsi pilkkijöillä, joita tuntuu koskevan eri luonnonlait kuin meitä muita.

Kotona me lapset opimme tuntemaan jään. Joelle ei koskaan menty ennen kuin oli varma, että se kesti. Paksultakaan näyttävälle jäälle ei erehdytty ennen kuin kairaus oli tehty. Tiesimme, että jää voi olla petollista.

Vuodenajat rytmittyivät joen mukaan. Kevät ei tullut, ennen kuin joesta jää lähti. Meillä pysyi lumi pihassa siihen asti, vaikka muualla olisi ollut jo sulaa. Joen jäähdyttävä, ja toisaalta lämmittävä vaikutus toi meidän pihapiiriin ihan omaan tahtiinsa kulkevat mikrovuodenajat.

Kun on ikänsä asunut joen rannassa - joen kanssa, voi sanoa - on yllättävää kuulla sellaisia uutisia kuin joku vuosi sitten kotiperällä, jossa naapuriin muuttanut isäntä melkein hukutti itsensä jokirantaan. Siskoni kuuli avunhuudot sattumalta avoinna olleesta ikkunasta, ja hälytti muun perheen apuun. Jälkeenpäin porukalla mietittiin sitä kauheaa vaihtoehtoa, että ikkuna olisi ollut kiinni.. Miehen vaimo oli katsonut olohuoneessa telkkaria eikä kuullut eikä nähnyt tietenkään ulos pimeään. Meidän puolella siskoni oli avannut joenpuoleisen ikkunan vain sattumalta - eihän sitä talvella paljon ole tapana tuuletella. Kummastuin kuitenkin hukkumistilannetta. Kaveri ehti asua joenrannassa perheineen jo useamman vuoden. Eivätkö ihmiset opi katsomaan jäätä? Eivätkö he ymmärrä, että sitä pitää kuunnella ja tulkita. Eikä sekään riitä, vaan edellisten päivien sääkin pitää tietää, ja muistaa mitä se on saattanut tehdä jäälle. Jään koostumus - ja jään ulkonäkö - muuttuu päivittäin. 

Juuri näistä syistä en ymmärrä niitäkään tapauksia joita saa lukea lehdestä silloin tällöin: "Pieni poika hukkui kotirantaan." Eikö kotirannan jos minkä pitäisi olla tuttu ja tiedossa sen vaarat? Eikö lapsia opeteta miten eletään veden äärellä? Meitä oli viisi lasta kotona, eikä kukaan ollut koskaan aikeissa hukkua jäihin. Rotkolla metsässä saatettiin käydä ilman lupaa - mutta jäällä ei koskaan.

Tästä syystä en ymmärrä pilkkijöitäkään. Näilläkin keleillä heitä näkee sulan reunalla istumassa. Jokusesta jäihin pudonneesta saa aina silloin tällöin lukea lehdestäkin. Paksukaan jää ei puikottuessaan kanna sinttiäkään, saati näiden ilmojen aikaansaamat, virtaavan veden altapäin syömät ja sadeveden yltäpäin kuluttamat, moneen kertaan sulaneet ja jäätyneet jäät. Pitäisihän sen tietää, veden äärellä ikänsä asuneen.

 

(Kuvan jää ei liity tekstissä kuvattuun jäähän.)
Kuvan jää on kotirantaa, lämpöisen puolella käyneen päivän pinnalle sulattaman veden kirkastama. Kovistakin lämmönvaihteluista johtuen näillä jäillä ei ole tänä talvena näkynyt vielä ketään. Ei edes pilkkijöitä.