Alan pikkuhiljaa käsittää, mitä tarkoitettiin kun meille sanottiin, että pahin on vielä edessä. Ajattelin silloin mielessäni, että ei tämän enempää ihminen voi kyllä itkeä. Mutta kyse ei ollutkaan itkun määrästä. Tämä tyhjyys - se on välillä ihan pelottavaa.
Tällä hetkellä lisäksi kaikkien mieltä painaa veljen kuolinsyy. Tutkimusraporttia saadaan odottaa kuulema 2 kuukautta - ja tämä arvio oli ennen Jokelan tapahtumia. Murhatutkimus menee tavallisten onnettomuuksien edelle, joten piinaavaa odotusta riittää. Ja kun aikaa on miettiä, ei spekuloinnille tule loppua.. Rakkaansa mahdollinen kärsiminen on pahinta mitä voi kuvitella.
Äiti on aina puhunut siitä, että häntä pelottaa mihin tämä elämä häntä koulii, kun näitä koettelemuksia annetaan. Mikä on se koitoksien koitos, johon häntä valmistetaan?
Mutta tämä on niin luterilaista. Elämä ei toimi niin. Elämä ei mittaa taaksepäin eikä vertaile eikä balansoi tapahtuneiden ilojen ja surujen määrää. Elämä vain tapahtuu.
Kyllähän äitikin tämän ymmärtää, mutta vanhan kansan opetuksista ei ole helppo irtautua - kestihän minullakin yli 20 vuotta, ja olen sentään uutta sukupolvea, ainoastaan peruskoulun meillä päin melko kiihkottoman uskonnonopetuksen läpi käynyt.
Sen verran äidin puheet - sekä viimeisen kuuden vuoden tapahtumat perheessä muutenkin - ovat kuitenkin vaikuttaneet, että olen ihan selvästi alkanut henkisesti (jos se on edes mahdollista) valmistautua siihen että joudun vielä itsekin saattamaan jonkun lapsistani hautaan.
Ehkä tämä on peruspessimistisen luonteen ainoa itsesuojelukeino: varautua pahimpaan - ottaa huomioon jopa se kaikkein kauhein vaihtoehto - eikä koskaan tulla ainakaan kovin pahasti yllätetyksi.
Elämästä ei (onneksi) tiedä.
En ymmärrä, miten perusoptimistisen luonteen itsesuojeluvaisto toimii. En voi kuvitella turvallisempaa kuin elää pysyvästi inhottavan realistisen pessimistisellä asenteella.
................................
Meillä on tähän vuoden loppuun ja -vaihteeseen kasaantunut suuri osa perheen ja suvun juhlista, on synttäreitä ja nimipäiviä, ja siihen lisäksi nämä suuret - isänpäivä ja joulu ja uusivuosi.
Siis yhtä juhlaa.
Todella.
Sisko sanoi, että kaikki ilon hetket saavat säpsähtämään ja tuntemaan syyllisyyttä - ja haikea ja vaikea olo tulee samalla seisomalla takaisin.
Toinen sisko sanoi, että hän oli maannut sohvalla koko päivän tekemättä mitään, kun oli saanut hetken omaa aikaa. Hän, joka ei koskaan makaa paikallaan. Kerrankin kuulema sai antaa ajatuksen kulkea loppuun asti.
Tunnistan kaikki nämä asiat myös itsessäni. Sitä voisi olla vain - ja jos talo on hiljainen, huomaan että vain silloin uskaltaa antaa ajatuksen kulkea. Ja toisaalta sitten se tunne, että haluaisi tuntea (kliseisesti) "elävänsä". Mutta siihen ei sitten taas kelpaa mikään sellainen hyödyllinen tekeminen, niin kuin rästissä olevat kotitehtävät tai talon viimeistelytyöt. Ei, vaan se pitäisi olla jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Ja sitten siinä kävisi kuitenkin niin, että siitä ei osaisi nauttia, vaan alkaisi tuntea kauheaa syyllisyyttä.
Juttelin siskon kanssa myös itkemisestä. Huomasin ensimmäisenä päivänä (niin, kaikki on nykyään "ennen" ja "jälkeen"..), että itkemiseni järkytti lapsia. En ole pahemmin lasten nähden koskaan itkenyt - tarkemmin ajatellen olenko itkenyt yleensäkään.. Sen jälkeen on joka tapauksessa ollut tunne, etten voi itkeä muuten kuin omissa oloissani. Toki, se on muutenkin helpompaa, kun yksin ne ajatukset luistavat, ja lasten kanssa on puuhaa..
Mutta onko sitten hyvä vai paha asia säästää lapsia siltä kauhealta näyltä että äiti itkee - en tiedä.
Kuolemasta on puhuttu. Mutta lapset menevät niin jouheasti elämässä eteenpäin. Jossain välissä vanhin jo sanoi, että vieläkö se sitä.. Tämä oli niitä isojen aivojen tuomia ongelmia.
Sisko osasi sanoa, koska on valitettavasti näitä tunteita jo aiemminkin läpi käynyt, että jossain vaiheessa tulee tarve shokeerata. Saada töksäyttää, ravistella ja herätellä ihmisiä. Minulle ei ole sellaista tunnetta tullut, ainakaan vielä, mutta ehkä mummilla jo tuli, koska hän toivoi että laittaisin sivulle kuvat arkusta ja häistä.
Yhdet häät ja hautajaiset:
Kyllähän tämä saattaa vähän herätellä, tajuamaan mikä on elämässä tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Ei sillä, etteikö veljellä olisi ollut arvot kunnossa.
................................
Myös täällä tunnetaan suru:
Muistaako kukaan
Kommentit