Nuorin sisko kirjoitaa ihanasti veljestä, ja hänen luvallaan laitan sen tähän. Teksti on tuossa alempana, minua itseäni kosketti ehkä kuitenkin vielä enemmän hänen huomiot odotusaikana suremisesta:
"Kyllähän se itku loppuu viimeistään siihen kun alkaa supistaa. Mutta sekin on ärsyttävää, kun itkettäis kovasti ja sit ei saakaan itkettyä loppuun, kun alkaa varoa masua."
Kyllä äidin rooli tässä maailmassa on vaikea. Isien roolia tietenkään yhtään väheksymättä. Mutta äiti on kuitenkin (mahoineen tai ilman) se, jonka täytyy vaikeissakin elämäntilanteissa jaksaa venyä ja pystyä hillitsemään itsensä vaikka mieli huutaisi aivan muuta (puhumattakaan, että kaiken sen jälkeen pitäisi osata vielä luopua..). Jokaisella meillä on lapset, ja arjessa kuulostaa vaikeinta olevan nyt juuri se, että omaa aikaa ja hiljaisuutta ei saa - sureminen jää aina kesken.
Pikkusisko miettii tässä viimeistä kavereiden kanssa vietettyä viikonloppua ennen veljen kuolemaa:
..............................
"En muista sanoneeni edes "moi". Tai sanoinhan mä yleisesti astuessani sisään, mutta oiskai sitä voinut omaa veljeään paremmin huomioida. Luulin että tullaan näkemään seuraavissakin illanvietoissa, ainahan niin on ollut. Mutta ei, enää en voi sanoa sulle moi tai halata, vaikka kuinka haluaisin.
En tiedä miksi halaamisen tarve on noussut niin suureksi, varsinkaan kun en voi sitä enää toteuttaa. Halasinkohan sua koskaan?
Muistan kuinka hiuksesi oli niin pehmeät, kun kävin sua viimeisen kerran katsomassa ja sanomassa hyvästit. Sä olisit tykännyt, että sun tukka olis ollut laitettuna, eikä vain pörröttynyt sillai pesun jäljiltä. Muistan ajatelleeni tätäkin muotoseikkaa. Olit niin tarkka hiuksistasi, aina.
Ja puku mikä sulla oli päällä.. oma hääpukusi. Tahdon muistaa miltä näytit. Pelkään että unohdan.
Voi rakas veli, kun mulla on niin ikävä."
Kuva: Mummi
Kommentit