Varoituksen sana:
tämä voi olla ikävää luettavaa herkemmälle, vaikka koitinkin siistiä tekstin lukukelpoiseksi.
...........................

Kävin katsomassa veljeäni hautajaispäivänä. Koska kuolemasta oli jo kaksi viikkoa, veli ei ollut enää oikein hyvässä kunnossa, vaan maatumista ja mustumista (homehtumista, sanoivat) oli alkanut jo tapahtua. Minua varoitettiin, henkilökunnan ja mm. Vaarin toimesta, että arkun luokse menoa ei enää suositella. Mutta koska minulla oli ollut koko kahden viikon ajan vaikeuksia uskoa todeksi koko tapahtumaa, olin päättänyt - tavoistani poiketen - käydä tällä kertaa vainajaa katsomassa. Mahdollisuus siihen vielä annettiin suosituksista huolimatta. Muu perhe oli veljen nähnyt aiemmin, mutta Mummi ja Vaari tulivat vielä viimeiselle hyvästille mukanani.

Kappelin kellarikerroksessa olevan säilytystilan / ruumishuoneen ovella meinasi stoppi tulla - näky oli yllättävä, ja haju inhottava. Hetken seisoin siinä, kahden vaiheilla, mutta menin kuitenkin sisään. Tein huomion, joka oli joskus rikossarjoja seuratessani minua askarruttanut: voisinkohan koskaan katsoa kuollutta ihmistä oksentamatta? Huomasin yllätyksekseni, että pystyin olemaan aivan luontevasti veljeni vierellä, eikä minulle tullut edes paha olo. Hajun takia jouduin kuitenkin poistumaan tilasta aiemmin kuin ehkä olisin halunnut.

Mummi varoitteli, että hajusta jää hajumuisti, joka aika ajoin tulee palaamaan.

No, ajelin tässä eräänä päivänä koulusta kotiin päin, ja sain hajumuistin. Maantiellä keskellä ei mitään. Olin ihmeissäni - tämäkö on nyt sitä? Olin odottanut sen tapahtuvan jossain samanlaista muistuttavassa tilanteessa. Mutta enemmän yllätyin sitä, että minulle ei tullutkaan karsea olo, vaan lähes hyvä olla. Veljestä jäänyt viimeinen muisto ei kummitellut mustana mätänevänä päänä silmissäni, vaan elävänä, ihanana veljenkasvoina. Näinkö sitä takertuu vaikka vain viimeiseenkin muistoon, minkä saa pitää?

Olen hyvilläni että kävin veljeä katsomassa. Nyt ymmärrän, että oli tärkeää tehdä tuo viimeinen visiitti, vaikka olen aina ollut moista kummallista tapaa vastaan. Veljen maatumisvaiheeseen pikkuhiljaa siirtyvän ruumiin näkeminen on auttanut huomattavasti irrottautumisessa.

En oikeastaan enää usko ensinkään, että kauniiden, nukkuvan näköisten, punaposkiseksi puuteroitujen vainajien näkeminen auttaa ainakaan omaisia irti päästämisessä. Kuinka sellaisen voisi laskea pois! Varsinkin jos on kyse konkreettisesti maahan laskemisesta, niin kuin veljen hautaus tapahtui.

Muistan kun vanha koiramme nukutettiin, ja laskettiin vielä lähes lämpimänä sille kaivettuun kuoppaan kotipihalle. Tuntui tosi pahalta. Vastahan se oli sylissäni ja eli! Miten sen voisi tuonne jättää, saati peitellä? Muistan vieläkin loiskahduksen, kun koira mätkähti kuoppaan sataneeseen vesilammikkoon.

Ehkä siis hitaassa hautaamisessa on etunsakin. Saimme mahdollisuuden omin silmin todeta, että tämä ihminen on todella kuollut. En tiedä, voiko tällaista shokki- / siedätyshoitoa suositella kaikille, mutta ehkä sitä ainakin minä, Mummi ja Vaari tarvitsimme.