- Jääkaapista löytyy homehtuneet kaksi viikkoa sitten keitetyt, etikkaa odottavat punajuuret. Kaadan ne sankkoon ja ihmettelen että yhden piti mennä kuolemaan kesken säilömistouhujen. Ajatusyhdistelmä on ihan absurdi.

- Uunipuuro koskematta kulhossaan, leivät pusseissaan, juusto kaapissa.. siirrän niitä hiljaa syrjään - miten kaikki homehtuu niin äkkiä. Olemmeko tosiaan näin pysähdyksissä.

- Surun vaiheisiin kuuluu kuulema viha. En voi kuvitella vihaavani veljeä siitä mitä hän teki. Ihan niin kuin pientä lastakaan ei voi vihata hänen ymmärtämättömyyttään tekemistä virheistä. Sattui vain vahinko.

- Katson kalenterista ystävän osoitetta. Silmä osuu veljen ja vaimon osoitteeseen. Tajuan: tuo pitäisi viivata yli, ja siihen pitäisi lisätä kuolinpäivämäärä - ihan niin kuin olen tehnyt muidenkin, pois kuolleiden (vanhojen) sukulaisten kohdalla. Teen niin. Jätän vaimon nimen.
Osoite muuttuu oudoksi, vieraaksi. (Anteeksi, veljen vaimo.)

- Huomaan voivani hyvin siellä, missä olen itkenyt, ja huonosti niissä paikoissa, missä en ole. Kotona on hyvä - täällä ei ole kolkkaa missä en olisi itkenyt. Koulussa on vähän huonompi, ja kyläpaikoissa en viihdy ollenkaan. Tuntuu aina, että pitäisi lähteä äkkiä pois - että pitäisi olla ihan jossain muualla. En tiedä missä. Ehkä sitten siellä kotona. Siellä taas rauhotun.

Kipeintä on todeta jokaisen uuden asian kohdalla erikseen, että tätäkään hän ei enää ikinä tee. Ei niin pientä asiaa, etteikö se mieleen tulisi. Hampaita pestessä, suklaata nauttiessa, ikävää itkiessä (hän ei enää ikinä itke!), jopa pöntöllä istuessa.
Milloin tämä loppuu? Sitten kun kaikki maailman asiat on käyty läpi?

Ulkona, sateisessa ja pimeässä illassa käydessäni juolahtaa mieleeni, että kenenköhän poika tänään kuolee. Hirveä millaisista asioista sitä ihminen saa lohtua.

Uutiset menevät ohi - joku puhuu jostain Tuusulan tapahtumista. Mikä tätä syksyä vaivaa? Nukkumaan mennessä ihmettelen, uskaltaako tässä enää ajatellakaan - elääkään.