On yllättävää, miten fyysisesti rasittavaa sureminen voi olla. Äiti kertoi puhelimessa, kuinka hänellä särkee jalkoja ja lihaksia ja janottaa koko ajan - ja väsyttää. Olin itse huomannut saman. Tulimme siihen tulokseen, että tällainen äkillinen ja voimakas sureminen on hyvää urheilusuoritusta vastaava koitos. Ja henkinen puoli siihen vielä päälle.

Ei ihme että väsyttää jo itkeminen. Se väsyttää ihan fyysisesti.

Tuntuu kuitenkin hyvältä, kun veljen viimeiset hetket ovat alkaneet selvitä, ja vaikuttaa, että mitään ikävää ei ole paljastumassa. Ei mitään viimeistä riitaa kenenkään kanssa, tai uhkarohkeaa vetoa. Ei mitään kommenttia, mikä viittaisi kyllästymiseen tai edes huonoon tuuleen.

Hän on vain hetken mielijohteesta ottanut kaverinsa pyörän. Heittänyt kuulema viimeiseksi lakkinsa kaverilleen, ja häipynyt. Niin kuin siskoni sanoi, loppuun asti hymy huulillaan.

Perheen muut jäsenet ovat kaikki jo veljen luona etelässä. Mutta minulla on olo, etten tekisi siellä mitään. Jos jotain olisi ollut tehtävissä, olisin varmasti lentänyt tai vaikka juossut sinne yksin. Mutta nyt.. Luulen, että menemme vasta hautajaisiin.