(...) Teos sisältää valikoiman lehtiesseitä. Monista niissä esseisti pohtii lakeja, joita Jumala ei ole kirjoittanut. Yhdeksi avainkäsitteeksi nousee "laicità". Sanalle ei ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta eikä sanakirjani tarjoama "maallikkous" kata koko käsitettä. Sen sijaan vielä vakiintumaton ilmaisu "tunnustuksettomuus" kuvaa paremmin sitä, mitä laicità-käsite tarkoittaa.

Magrisin mukaan tunnustuksettomuus merkitsee älyllistä suhtautumista asioihin ja ilmiöihin. Kyse on kyvystä erottaa niistä se, mikä on pääteltävissä järjen avulla ja se, mikä perustuu uskomuksiin.
Asenne edellyttää suvaitsevaisuutta, epäilevää kapinallisuutta varmoiksi väitettyjä totuuksia kohtaan, itsekriittisyyttä sekä kaikkien idolien riisumista mystiikan harsoon peitetyistä salaperäisyyksistä - myös omien. Kyse on asenteesta, joka ei aseta mitään filosofiaa, ideologiaa tai uskontoa muiden ylle.

Tunnustuksettomuuden kivijalkoja ovat ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Kulttuurimme jumalattomia kivijalkoja ovat ihmisarvo, ihmisten tasavertaisuus (..), yksilön vapaudet sekä kansanvalta. Kirjailijan mielestä yksikään uskonto tai valtio ei saisi rikkoa tai horjuttaa näitä jumalan kirjoittamattomia lakeja.

Hänen mukaansa harva käsite on ymmärretty niin väärin kuin tunnustuksettomuus. Esimerkiksi tunnustukseton yksilö, italiaksi "laico" ei merkitse samaa kuin agnostikko tai ateisti. Niin agnostikko, ateisti kuin katolinen voivat suhtautua ja modernissa yhteiskunnassa heidän tulisi suhtautua tunnustuksettomasti moniin päätettäviin asioihin.

(..) Tunnustukseton valtio ei aseta mitään uskontoa erityisasemaan ja takaa jokaiselle uskonvapauden. Tällaisessa tilassa julkisen vallan tulisi Magrisin mielestä kohdella kaikkia uskontoja ja uskonnottomia maailmankatsomuksia yhdenvertaisesti. Näin myös kristitty voi toimia yhteiskunnallisissa asioissa pitämällä kirkon ja valtion asiat toisistaan erillään.

(..) Ranskahan erotti valtion ja kirkon toisistaan yli sata vuotta sitten. Ruotsissa evankelisluterilaisen kirkon virallinen asema valtiossa päättyi satakunta vuotta myöhemmin, vuonna 2000. Sen sijaan meillä luterilaisella ja ortodoksisella uskontokunnalla on yhä erityissuhde julkiseen valtaan.

Kirjailija pohtii esseissään myös opetuksen merkitystä. (..) Hänen mielestään koulun ei pidä olla kirkon sakaristo tai teologinen seminaari. (..) Koulun ei pitäisi kasvattaa oppivelvollisia katolisiksi, protestanteiksi, muslimeiksi tai agnostikoiksi. Koulun tarkoitus ei ole opettaa uskomaan Jeesukseen tai Muhammediin.

Magris suhtautuu kriittisen torjuvasti sellaisiin yksityisiin kouluihin, joissa korostuu jokin aate, moraalioppi tai uskonsuunta. kouluihin, joiden avulla vanhemmat yrittävät siirtää katolisen, sosialistisen, porvarillisen tai nationalistisen arvomaailman jälkipolviinsa.

Hän myös ironisoi Triesten seudulla asuvia, itsenäisempää asemaa saapasmaan pohjoisosille kannattavia padanilaisia, joiden mielestä on ajanhukkaa kertoa koululaisille mitään eteläosan välimerellisyydestä.

Magris pitää tunnustuksettomuutta demokratian ja kulttuurin välttämättömänä suolana monietnisessä yhteiskunnassa. Hänen mielestään yhteiskunta, jossa on paljon suljettuja yhteisöjä, on ahdistava paikka. Niiden nurkissa pesii suvaitsemattomuus. Aggressiivinen päälle käyvä vakuuttelu korvaa niissä kritiikin."