Huomaan, tai en muistanutkaan, tässä geologiaa nyt muutaman viikon päntänneenä, kuinka yllättävän vaikeaa onkaan alkaa opetella itselleen ennestään täysin tuntematonta asiaa alkeista. Aa:sta niinsanoakseni. Olo on kuin ekaluokkalaisella. Paitsi että sekin oli helpompaa, kun osasi jo lukea! (Tai laskea - miksiköhän se ei ole jäänyt mieleen niin kuin lukemaan oppiminen? Onko kellään?)

Lukumetodini nyt oli sellainen, että hankin geologian kirjan, avasin sen, ja aloin lukea. Eli ei kai mikään paras mahdollinen lähestymistapa uppo-outoon asiaan. Myönnän. Mutta en muutakaan keksinyt, ainakaan alkuun, ja kun tässä on ollut myös vähän ikäänkuin kiirus.. (koe 29. pvä). Tuntui, että äkkiä vaan kirjan kimppuun, ja niin monta sivua kerralla kuin suinkin. Siitä on seurannut se, että nukkumaan mennessä pyörii vieraankuuloisia sanoja sulana sekamelskana päässä ilman, että tietäisin mitä ne ovat, saati että osaisin yhdistää niitä mihinkään. Voihan olla, että se on sitten sitä alitajuista oppimista, ja niin ollen ihan hyödyllistäkin..

Toinen mitä tapahtuu on se, että kun ollaan jossain mahdollisimman kaukana netistä tai kirjasta, joku tutunkuuloinen, mutta silti merkitykseltään täysin outo sana pälkähtää päähän, eikä ole mitään mahdollisuuksia tarkistaa mistä on kysymys. Seuraavaksi sitä sanaa koittaa sitten olla unohtamatta - koko matkan ajan - ettei asia jäisi vaivaamaan vielä enemmän, jos se pääsisi luikahtamaan mielestä. Eikä asialta saa rauhaa, ennen kuin on päässyt kirjojen ääreen. Auta ns. armias, jos ollaan kyläilemässä ja kotiinpääsy menee iltaan!

Viisastuneena olen nyttemmin alkanut kuljettaa kirjaa mukana joka paikkaan. Se on kuin kauppakassi ja lompakko, ilman sitä ei lähdetä. Viime aikoina olen myös löytänyt useinkin taskujeni pohjalta unohtuneita, rypistyneitä,  johonkin kuitintaakse hätäisesti kirjoitettuja muistisanoja. Kuinka sitä ihminen onkaan oppivainen! Ja kuinka joku asia voikin niin lyhyessä ajassa vaikuttaa niin paljon elämään, ja muuttaa jopa käytöstä.

On kai joku suoritus sekin, että ylipäänsä luen. Keskittymisen kun tekee jatkuvasti haasteellisemmaksi jonkun "tuu pyyhkimään", tai, "mullon jano/ mullon nälkä", tai muuten vaan intiaanileikki tai muu sota. Tai siivoaminen tai ruoanlaitto.. Tai kissa tai koira. Tai kaikki yhtaikaa. Tai kun ajattelen, että luen samalla kun katson ikkunasta lapsia ulkona, niin nepä ottavat ja katoavat pihalta. Tai mikä ärsyttävämpää, piiloilevat talon sokeassa kulmassa ihan lähellä, mutta niin, etten kuule tai näe heitä, vaan on lähdettävä katsomaan. Lapset eivät tunne armoa. Kun on leikittävä, on leikittävä. Vaikka äiti kuinka anelisi, että hänen pitäisi lukea tämä kirja, tai edes tämä kappale.

Täytyy kyllä sanoa, että on tässä aika käymässä tosiaan vähiin. Mutta olen päättänyt ainakin yrittää. Ja onhan aina ensi vuosi. Ei tämä niin vuoden päälle minulla ole.

Mutta onpa vain mielenkiintoista tämä geologia. Olen oppinut, kuinka vähän vieläkään tunnemme tätä pientä palloamme. Kun sitä nyt kuitenkin on jo muutaman vuoden ajan haaveiltu tuonne avaruuteen, ja on jo arvuuteltu milloin minkäkin planeetan koostumusta, niin tuntuu aika kummalliselta lukea geologiankirjasta, että Maapallon "ulkoydin sisältänee myös nikkeliä" tai että "sisäydin lienee puhdasta rautaa".

Että kannattaako sitä merta eemmäs haaveilla ennen kuin on tutustuttu kotinurkkiin?

...

Isännän kanssa jutustelua automatkalla:

- Kuulehan, tässä sanotaan, että meidän kallioperä on "arkeeiselta ja varhaisproterotsooiselta kaudelta".
- Juu juu. Tästähän me vasta kahvikämpässä poikien kanssa väiteltiin.
- Täällä mainitaan kaikenlaisia kausia.. kivihiilikausi..
- Helsingissä eletään sitä vieläkin.
- Niinpä! Mutta me muut eletään tämän mukaan kyllä kvartäärikautta.
- No sitähän ne hokee uutisissakin.
- Kvartaalitalous! En tiennytkään että se on 5 miljoonan vuoden takaa.. On täällä jura- ja liitukausikin..
- Anna ko arvaan: kalvakka liitukausi taisi tulla sen ankaran jurakauden jälkeen?
- No niin tulee! Nämähän ovat hyviä muistiassosiaatioita..
- Milloinkahan se oli se sappikivikausi?
- voi ei..

...

Pitää vielä mainita, kukkalähetti toi kesken kylmän, sateisen ja tuulisen päivän (on ollut tosi tylsää lapsillakin) kukka- ja liköörikonvehtilähetyksen. Äitienpäivänä en saanut kukkia, kun isännällä oli työkiireitä, ja tänä aamulla puolestaan mainitsin hänelle viimeisestä liköörikonvehdista, että olisi maistunut minullekin..

Meninkin mainitsemaan. Verenpaine taas kohosi, kun keskellä päivää pihatietä asteli yhtäkkiä ihan vieras ihminen meille päin! Ai että. Minä kun niin inhoan vieraita. Isäntä sen kyllä tietää, ja tekee näitä tahallaan.

Mutta ei voi kieltää, kylläpä piristi! Annoin sitten lastenkin syödä karkkipäivän jäänteitä, kun herkuttelin itse "konjakkikahveja". ..ja likööri- ja punssi- ja rommi-.. ü

Osaa se kyllä aina ylättää. Kaheli äijä!

Kukkia ja geologiaa (ja konvehtikahvit :)