Täällä on haasteltu kirjoittamaan arvista. Jo joku viikko sitten.. Idean laittoi alulle Angela. Kirjoittanut on ainakin myös Paju ja Obeesian sydän. Kunkin kirjoittajan kommenteista taitaa löytyä lisää..

Arpia ei tarvitse minusta etsiä, ne ovat niin näkyviä. Itse asiassa nuo näkyvimmät ovat vieneet kaiken huomion viime vuosina, ja jos muita, pienempiä, on tai on joskus ollut, en niitä enää muista. Mutta nämä isotkin arpeni ovat "hyvänlaatuisia" - niihin ei sisälly mitään suuria tragedioita, vaan pikemminkin ne ovat arkipäiväisyydessään lähes noloja. Siksi oikeastaan mietin näin kauan, laitanko tätä juttua ollenkaan. Mutta jospa tämä olisi vaikka opiksi jollekulle, tai jos ei muuta niin huviksi niille, jotka ovat järkevämpiä. Tai kauhistukseksi, miten vain.

Vasemman jalkapöydän vamma ei näy kovin hyvin, tai sitä pitää osata katsoa. Sain siihen rasitusvamman kilometrejä pitkistä jokapäiväisistä työmatkakävelyistä eräänä touhukkaana vuonna joskus 90-luvun lopulla, jolloin pyöräilin ja kävelin paljon ja harrastin hyötyliikuntaa muutenkin työn merkeissä. Jalka kipeytyi kauheasta ravaamisesta, mutta kävelin vain - logiikalla, millä se on tullutkin, sillä se lähtee. Eikä lääkäriin tietenkään, tyhjistä valittamaan. No, tulehduspa ei ihan äkkiä parantunutkaan, ja jalkapöydän lihas ehti kuroutua hiukan kasaan, eikä sen koomin palautunut ihan ehtaan kuntoon. Jos joskus vielä innostun sitä oikein kuluttamaan, lihasvaurio varmasti muistuttaa itsestään. Ikuinen muisto typeryydestä.

Suurin arpeni on polvessa. Matematiikan opettaja kysyi joku vuosi sitten koulussa portaissa, onko minulla reumatismi, kun kävelen vieläkin vaikeasti oikean jalkani takia. Minua vähän hävetti tunnustaa, että kyseessä on - tämäkin - vain omaa huolimattomuuttani ja kömpelyyttäni itse aikaansaatu vamma. Rullaluistelin helsinkiläisellä kadulla, joskus vuonna yks ja kaks, ja otin suojat päähänpistosta pois. Olin siis jo melkein päämäärässäni, ja koska oli kesäkuuma ja suojat hiersivät inhottavasti hikistä ihoa vasten, ajattelin, että tuosta tuon lopun vain luikahdan.. Seurauksena Murphyn lain mukaisesti lähes kävelyvauhdista kaatuminen ja polvilumpion räjähtäminen kappaleiksi mukulakiviin. (Tämä tapaus sai minut itse asiassa epäilemään, onko minulla joku hirveä luunkalvamistauti, kun jalka meni niin helposti pirstaleiksi, ja olen sen jälkeen koittanut pitää paremman huolen kalsiumista.)

Toiseksi suurin arpi jäi samaisesta tilanteesta, vasempaan ranteeseen, joka myös murtui. Molemmat raajat leikattiin Helsingissä, ja lääkäri teki varsinkin ranteeseen niin kauniit tikit, että jokainen sairaanhoitaja joka ne näki, ihaili niitä ja sanoi, että tuosta ei jää kyllä mitään arpea. Kaikeksi vahingoksi ranteeseen oli kuitenkin jouduttu ompelemaan sisälle rautaa, tukemaan luuston paranemista. Kun sen poiston aika koitti, asuinkin jo toisessa päässä Suomea, ja lääkäri tietenkin ihan eri. Lääkäreissä on eroja. Tämän tohtorin jälki oli kaukana hienovaraisesta ja tarkasta. Kaiken kukkuraksi keräsin ranteestani jotain sinistä villalangantapaista vielä noin pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Sitä tuli haavan kautta ihan vetämällä. Aloin olla jo huolissani, mistä sitä riittää, kunnes se yhtäkkiä loppui. Epäilin jo saaneeni sisäisen villapaidan lisäbonuksena kursimisesta! Haava ei missään vaiheessa tulehtunut, kun desinfioin sitä itse lankaa vedellessäni, ja kun haava näytti paranevan hyvin, niin enpä mennyt siitäkään mainitsemaan kenellekään. Vaikka olisihan siinä ollut syytä. Jättää nyt ihmisen sisään ylimääräisiä neuleita!

Sekä polvessa että ranteessa komeilee tänä päivänä upeat arvet tapahtumasta - leveät ja pitkät, ja selvästi erottuvat. Niin, siis polvenkaan kursijat eivät olleet oikein saaneet luita kasaan. Mikä ei kyllä oikeastaan ole mikään ihme, sillä muistan polven röntgenkuvan: siinä palapelissa oli aika monta osaa, toinen toistaan pienempiä. Eiväthän ne lääkärit ihmeisiin pysty. Heitä oli useampi katsomassa röntgenkuvaani, ja he kysyivät, miten en ollut pitänyt isompaa meteliä tullessani sairaalaan. He eivät olleet tajunneet koko vamman vakavuutta. Mutta eihän minulla tuntunut missään. Olin itse asiassa nukkunut edellisen yön, jalka tosin vähän hankalasti sohvan selkänojalla, silloisen poikaystäväni olohuoneessa, ja vasta aamulla ajatellut, että pitäisiköhän noita kivistäviä jäseniä näyttää jollekin.. Minulla on korkea kipukynnys, totesivat vain. No niin on, totesin takaisin. Ehkä toisille tarjoillaan sitä sisäistä morfiinia enemmän kuin toisille.. Mutta täytyy myöntää, että leikkauksen jälkeinen herääminen oli aika kurjaa, kun kipulääkitys lakkasi.

Ai niin, piti sanoa, niin kuin kaikki muutkin ovat muistaneet varoittaa, että ei heikkohermoisille..

Nuo nyt olivat niitä arpia, joista en ole lainkaan ylpeä. Koitan lihaksia kasvattamalla saamaan polven oikenemaan, kunhan pääsen tästä harrastamaan.. Lapsia tehdessä olen kuihtunut niin, että ne vähätkin lihat ovat menneet. Sitäpaitsi nolottaa käyttää hameita tai sortseja tuon pattipolven takia. Lumpio on siis jäänyt vähän kummalliseen asentoon, ja törröttää edelleen ulospäin. Mutta isäntä sanoo, että ei se lommo komiassa haittaa. Uskon että hän on tosissaan. Ja onneksi nykyään on niitä capreja! Ihana muoti. Käytän capreja varmasti vielä kymmenen ja kahdenkymmenen vuodenkin päästä, ihan sama mitä muotia ovat silloin. (Siitä eteenpäin ne ovatkin sitten jo retroa!)

Mutta on minulla sellaisiakin arpia, joista voi olla ylpeä! Raskausarvet, lähinnä rinnoissa, jotka ovat imetyksen myötä välillä venyneet ja kuihtuneet ja venyneet, ovat juuri sellaisia. Työnsä tehneet, urheat. Pakko kai niitä on arvostaa.

Kolme arpea samassa paikassa on kolmessa synnytyksessä tehtyjen välilihanleikkausten jäljiltä ommellut vekit. Kolmannen kerran aukileikattu haava ei parantunutkaan enää niin huomaamattomaksi kuin kahdella ensimmäisellä kerralla, ja arpi jäi. Vaan ei sekään haittaa. Mietin niitä, jotka tekevät kymmenen, tai viisitoista..

Vanhimmat ja huomaamattomimmat arvet ovat niitä tunnearpia. Mutta ei niistä sen enempää. Sitäpaitsi oikeastaan pidän niistä - niin kauan kuin ne pysyvät, muistan arvostaa sitä mitä minulla on nyt.

***
Olikohan tämä vähän kauhea juttu..
Poistan, laitan, poistan..