Kylläpä on mahtava huomata kuinka valo lisääntyy - jo nyt. Neljältä on vielä valoisaa! Kyllä siitä saa ihmeesti energiaa, tuosta valosta. Varsinkin täällä pohjoisessa, ja varsinkin tuossa keväämmällä. Kun olin tänne muuttamassa, kyselin eräältä, myös muuttaneelta, ja jo hetken asuneelta, mikä täällä on erilaista etelään verrattuna, ja hän vain kirjoitti, että odotas kun kevät tulee.. Jäin sitä ihmettelemään, moista salaperäisyyttä, mutta kun kevät tuli, ei tarvinnut enää ihmetellä. Eihän sitä voinut olla huomaamatta, kun joka aamu piti ponkaista kolmelta pystyyn pirteänä kuin peipponen ja ihmetellä että mikä minut nyt herätti. Eikä uni tullut millään. Silmät seisoivat kuin pöllöllä päässä, kun aurinko porotti ikkunasta sisään. Sillä lailla se eka kevät meni, aamuisin sängyllä istuen ja ihmetellen mitä tekisin - enkä käsittänyt poikaystävää - nykyistä 'isäntää' - joka olisi nukkunut aivan häiriintymättä aamuun asti. Jos olisin antanut - mitä yleensä en tehnyt ü. Mutta hänhän olikin alkuperäinen "poronpurija" (niistäkin minua tullessani varoitettiin, mutta se on toinen tarina). 

Täällä kun on valoisa aika, niin se sitten kanssa on. Ja kun on kaamos, on kaamos.. Molempiin on ollut totutteleminen. Varsinkin kaamos on niitä vaikeimpia asioita täällä. Suklaata kuluu.. Onneksi kaamokseen sattuu niin kiva juhla kuin joulu, ja kaikki sen herkut. Ja tyttären ja pojan ja isännän synttärit. Ja hääpäivä. Ja parin serkkuvauvan synttärit. Ja isänpäivä. On näitä syitä juhlia! (kts. motto :)

Minusta tuntuu, että hitaasti sitä ihminen tottuu uuteen paikkaan. On tässä jo kahdeksan vuotta oltu, mutta aina vaan tuntuu kuin olisi vasta muuttanut. Vaikka aina olen tykännyt että maailmaa nähneenä kotiutuuhan sitä mihin vaan.. Juu, kotiutuu kyllä, mutta kodilta se ei tunnu. Se sellainen olo mikä on kotiperällä, sitä ei minusta mitenkäään voi saada muualla. Tai sitten pitäisi olla hyrymykky kauemmin kuin vuosi tai kaksi (tai kahdeksan) yhdessä paikassa.. Ehkä kaksikymmentä riittäisi.. en tiedä. Sen näkee sitten, jos ikää riittää.

Kaamoksen piikkiin menee varmaan aika pitkälle se, että tuossa raksalla ei ole muutamaan viikkoon tapahtunut mitään. Noin joulun jälkeen.. Mutta olenkin isännälle sanonut, että jos on motivaationpuutetta, niin mitä sinne väkisinkään. Menee sitten kun taas siltä tuntu. Kyllä minä ymmärrän, että kun yksin siellä häärii, jo kolmatta vuotta, niin saattaahan se toisinaan tuntua vähän nihkeältä. Onneksi meillä ei ole mitään aikatauluja koskaan laitettukaan. Viime kesänä esitin toivomuksen, että jos pääsisin uudelle parvekkeelle juomaan aamukahveja, niin johan sillä voimin taas jaksaa odotella seuraavaa etappia. No, on meillä parveke, mutta ei kaiteita, eli en sitten koko kesänä tullut menneeksi. Vähän hirvitti se avoimuus, kuitenkin..

Ei sillä, kyllä minä siellä itsekin auttelen, kykyni mukaan, ei tässä nyt vaan istuta ja odoteta valmista. Mutta nuo puuruuvit (alempana) varmaan kertovat aika paljon työkalujen tuntemuksestani. Olen kyllä paljon oppinut tässä kolmen vuoden aikana! Mutta naulapyssyä en käytä. Maalatahan sitä nyt osaa ja muuta sellaista.. Surrilankojen väännössä olin haka!

Mutta kyllä se suurin syy on nuo lapset, eihän niiltä paljon ehdi tuonne auttelemaan. Poikakin oli vastasyntynyt kun raksa aloitettiin. Nyt, kun hän täytti kaksi, alkaa helpottaa, ja kun lapset pääsevät jo yläkertaankin leikkimään, niin siellä pystyy sitten itsekin jotain samalla touhuamaan. Vasta tässä sisustusvaiheessa olenkin päässyt kunnolla osallistumaan projektiin. Aiemmin se oli sellaista nopeasti-sillä-välin-kun-poika-nukkuu-työskentelyä. Siis todella turhauttavaa. Aina jäi hommat kesken juuri kun olit päässyt vauhtiin.

Mutta hyvin tässä on pärjätty, siitä huolimatta. Ilman suuria riitoja. En ole isäntää hoputtanut enkä arvostellut. Parhaansa hän tekee, elämänsä ensimmäisellä rakennustyömaalla. Eikä huonoa jälkeä teekään. Kyllä tuosta sopii ylpeä olla.

Molemmista.

Isäntä muuten kirjoittaa aksentilla - siitä huomaa kumpi on äänessä..

No, kunhan kevät koittaa, alkaa raksa taas edetä uudella innolla. Niin se on ollut aiempinakin vuosina. Tähän alkaa jo tottua, tähän raksarytmiin, huomaan! Mitenhän sitä osaa elääkään sitten kun tuo on valmis.. Tässä on mennyt vanhimman lapsen iästä puolet, ja nuorimman koko pieni elämä, ja keskimmäiseltäkin kaksi kolmasosaa.. tämähän on heille suorastaan normaalia! Onneksi tuo ei ihan pian ole valmistumassakaan, tällä vauhdilla..

No, tytöt ovat mummin luona keskiviikkoon. Eilinen prinsessa-jääshow Areenalla oli kuulema ihana, no tietenkin. Odotan kuvia sieltä vielä, malttamattomana, että pääsisin laittamaan retkestä juttua lasten omille sivuille ..