Parhaiten muistoissa säilynyt mielikuva lapsuudesta on se, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka moni kasvoi Aku Ankan kanssa (varmaan aika moni) ja kuinka moni sen avulla oppi lukemaan (ei varmaan niin moni), mutta minä ainakin. Kääk! olikin yksi lempihuudahduksiani nuoruusikään asti, ja olin siitä jopa kuuluisa, ainakin perhepiirissä.

Odotin, että vanhin tytär oppisi myös lukemaan jo viisivuotiaana, tai viimeistään eskari-ikään mennessä, sillä Aku Ankkojen kutsu on näköjään geeniperimään kirjoitettu - hän on ahnaasti niitä "lukenut" jo pari vuotta. Mutta eipä hän näytä oppivan. Selailin sitten uusimpia lehtiä uteliaisuuttani, ja hämmästyin: lehdissä tekstit on kirjoitettu tekstaamalla! Eihän esikoululainen tai viisivuotias sellaisia kirjaimia ymmärrä. Miten siis itse ymmärsin?

Muistan sen elävästi: keväisellä kotipihalla, puun alla istuessani, Aku Ankan loppuun kaluttuja numeroita lukiessani, sain yhtäkkisen ahaa-elämyksen. Juoksin kuin pistettynä varvastossut ilmaan lepattaen äidin luokse lehteä heiluttaen ja huutaen: osaan lukea, osaan lukea! Vakuudeksi luin vielä äidille juuri sen repliikin, joka oli puun alla maailmani muuttanut. Mikä tunne!

Sitä tunnetta muistellessa on helppo kuvitella miltä fyysikosta tuntuu, kun hän huudahtaa Heureka! (Siihenpä ne meikäläisen heurekat ovat sitten jääneet.. sitä voi vain haaveilla että voisi kokea sellaisia tunteita useammin. Uskon, että rakastumisen ohella "heurekat" olisivat varmasti omiaan pitämään ihmisen nuorena ja nuorekkaana!)

Siitä lähtien taisin asua kirjastossa. Tai, heti kun kouluun pääsin. Kirjaston hyllyt, kirjastonhoitajan pöytä, pieni pyörillä liikuteltava kärry pöydän päässä (josta sai valita viimeksi palautettuja kirjoja) - jopa kirjojen paikat hyllyissä ovat vielä muistissa. Merja Jalon ponikirjat keskellä - sille hyllylle piti vähän varvistaa. Viisikot siinä vieressä. Kuvakirjat viereisellä seinällä, lattianrajassa. Siellä myös sarjakuvat. Aikuisten kirjat vastakkaisella seinällä, oven vieressä. Kun ne löytyivät - Agatha Christie, Stephen King, Richard Adams - taas aivan uusi maailma!

Huomaan, että voimakkaimmat ja parhaiten säilyneet muistot lapsuudesta liittyvät kirjastoon ja kirjoihin, eivät suinkaan kouluun tai kavereihin! Mietin, voikohan nykyinen - niin paljon runsaampaan mediavalikoimaan tottunut ekaluokkalainen koskaan saada sellaista kirjastokokemusta, että se jäisi samalla lailla kantamaan häntä koko loppuelämäkseen?  Toivon, kunpa saisi. Muuten tuntuu, että hän jää varmasti jostain oleellisesta paitsi. Kuinka olenkaan tytölle kertonut ja vakuutellut, mikä uusi, ihana, mielenkiintoinen maailma hänelle avautuu, kunhan vain oppii lukemaan ja pääsee tutustumaan oikeisiin kirjoihin. Olen jopa hankkinut kotiin hyllyyn häntä ja lukutaitoaan odottamaan lastenkirjojen klassikoita, mm. Lindgreniä. Mutta tyttö sanoo, ettei hän halua oppia lukemaan. Äidin pitää aina lukea.

Hymyilyttää: Aku Ankan kanssa silti nukkumaan joka ilta.

Mutta ne fontit. Mitä on tapahtunut tässä välissä? Tekisi mieleni soittaa ankkalehden toimitukseen: vaihtakaa ihmeessä se fontti kapitaalikirjaimiin - ettekö ole sitä vielä tajunneet! Täällä uusi sukupolvi odottaa lukemaan oppimista!

 

 

Inspiraatio lapsuuden lukukokemuksista kertovaan kirjoitukseen tuli näistä blogeista:
kirjaston antitäti
obeesian sydän
kaikenlaista mielen museoista

Ken tämän lukee, ottakoon haasteen vastaan!