Kertoo jotain kai menneen kevään viileydestä, että juhannusruusu kukkii vasta nyt.

Kuunliljalla puolestaan ei ole aikomustakaan alkaa vielä. Viime kesänä kukinta jäikin kokonaan väliin. Ehkä se ottaa näin varman päälle, ja katsoo mikä kesä tästä on tulossa.

Kun toisaalla jarruttellaan, toisaalla kasvetaan kuin mutanttihirviöt. Lieneekö syynä liian rikas multa vai pohjoisen yötön yö - vai molemmat - lämpimien säiden tultua hienot pienet Stansvik-kaalini singahtivat yhtäkkiä ihan tunnistamattomaan muotoon.

Ennen

Jälkeen

Vähän hirvittää, mitä noista korstoista vielä kehkeytyy, jos ne oikein innostuvat.. pidin kieltämättä niistä enemmän pieninä, sievinä ja litteinä.
Kaalien kasvatuksesta tulikin jännittävä koe.

Ahomansikoiden kasvun villiintyminen on toisaalta tervetullut näky. Ne aikovat ihan tosissaan tehdä hedelmää. Mutta ilo kauniista raakileista jäi lyhyeksi, kun tajusin äkkiä, että joku ahne rastas ehtii tietenkin popsia ne suihinsa ennen meitä. Tai kukkamaalla iltasella tepasteleva kuovi. Syökö kuovi mansikoita? Lihan- tai kasvissyöjä, kellepä ei mansikka kelpaisi.

Samalla muistan, miksen ole koskaan halunnut mansikkamaata - muista maista puhumattakaan. Ainainen riesa tuholaisista.

Pitäisiköhän pikkumansikoille leikata kahvipussista kiiluvat pelottimet. Sellaiset pienen pienet, pikkuruiselle, 20x20 cm mansikkapalstalle sopivat. Ripustaa ne ompelulangalla.

Tai kyhätä pienoismalli variksenpelätti.

Ja sitten rakentaa pienen pieni aita ympärille ja maalata se valkoiseksi ja rakentaa pikkuruinen vinssikaivo kasteluvettä varten ja hankkia siihen pikkuruinen sinkkiämpäri..

Ja sitten vahdata ikkunasta yötä myöten hirvikiväärin kanssa ettei pienoismalliputarhaani käy joku elukka tai yökulkija tallomassa hajalle.

Tai sitten rakentaa pieni siniseksi maalattu talo mansikkamaan viereen, jossa on pienet valkopuitteiset ikkunat ja pienoismalli-ukkeli yhdessä niistä huitomassa palstalle päin pienoismalli-hirvikiväärin kanssa..

Ja sitten hermoilla alituiseen että ukkelista loppuu patteri juuri kun ollaan pitkällä lomalla.

 
 Vielä koskemattomat ensimmäiset raakileet

Höh, sininen nalle, tuli Wilhelmiinan elämään eräänä elokuisena päivänä, kun Wilhelmiina ei ollut vielä järin suuri. Höhillä oli punainen nappinenä ja maalatut silmät, ja Wilhelmiina nimesi sen itse, heti kun oppi lausumaan sellaisia sanoja kuten "Ö" ja "Tö", tai "Hö". Wilhelmiina ja Höh olivat hyvin pian erottamattomat.

Höh oli aika epätavallisen näköinen nalle, mutta ehkä siinä olikin sen salaisuus: Wilhelmiina erotti sen heti kaikkien muiden joukosta, vaikka se olisi istunut keskellä nallemerta. Eikä Höhin vetovoima koskaan hälvennyt, vaikka vuosia kului ja Wilhelmiina kasvoi. Vaikka Höh muuttui likaiseksi ja nuhjuiseksi, ja vaikka sen toinen silmä leikkien tiimellyksessä irtosi ja katosi, silmäpuoli Höh kulki Wilhelmiinan matkassa aina ja kaikkialla; kaupassa, kylässä ja jopa hammaslääkärissä.

Tuli aika, jolloin Höh sai Kaverin. Kaveri oli vaaleanpunainen pupu, jolla oli vaaleanpunainen nenä ja punareunuksinen sydän rinnassa. Wilhelmiina asetteli Kaverin ja Höhin Pikkusiskonsa viereen lastenistuimeen, ja sinä päivänä, juhlan kunniaksi, Höh:kin kylvetettiin. Mutta Höhin ja Kaverin onni ei kestänyt kauan. Eräänä loppukesän päivänä, melko pian Kaverin saapumisen jälkeen, Höhiä ei näkynyt yhtäkkiä missään. Ei Wilhelmiinan kainalossa. Ei sängyssä. Ei keinussa, eikä syöttötuolissa. Sitä haettiin kaikkialta.

Viimein Wilhelmiinan perhe laati katoamisilmoituksen, joka tulostettiin papereille ja jota jaettiin kauppojen eteisiin ja puhelinpylväisiin. Siihen laitettiin puhelinnumerot ja tunnistustiedot, ja kerrottiin, että sinistä nallea kaipasivat pikku Wilhelmiina sekä tyttöystävä Kaveri.

Mutta Höhiä ei löytynyt.

Kului vuosi, vähän seuraavaa. Välillä Höh:iä ikävöitiin, välillä se jopa unohtui. Leikit jatkuivat. Kaverikin jäi nurkkaan lojumaan, eivätkä Wilhelmiina tai Pikkusisko kiinnostuneet enää muistakaan nalleista - sen enempää vanhoista kuin niistä uusistakaan, joita heille tuotiin.

Eräänä päivänä Wilhelmiinan tuli aika lähteä hammaslääkärin, vuositarkastukseen. Hammaslääkärin vastaanottoaulassa oli lelunurkka aivan samalla tavalla kuin oli ollut aina, ja Wilhelmiina asettui leikkimään ja odottamaan vuoroaan tuttuun tapaan. Ja aivan yhtäkkiä Wilhelmiina näki ruskeassa lelulaatikossa kummia: sieltä häntä tuijotti, kuin huutaakseen: "Huomaa jo!" sininen nallen naama ja hyvin tutun näköinen silmä.

Sitä ihmetystä ja riemua ei voi sanoin kuvailla; ikuisesti menetetyksi luultu nalle oli palannut kotiin; Höh ja Kaveri olivat taas löytäneet toisensa.

Kaikki oli hyvin vähän aikaa, kunnes kotona alkoi uusi aika: muutto uuteen taloon. Alkoi vuosi, jonka aikana kaikki oli mullin mallin. Vanhan talon tavaroita oli laatikoissa uudessa talossa, ja pusseissa vanhassa talossa. Oli tavaroita, joille ei ollut löytynyt vielä sopivaa paikkaa, oli tavaroita jotka olivat menossa pois, ja oli tavaroita jotka miettivät vielä.

Kaikessa siinä hötäkässä Kaveri katosi.

Kukaan ei sitä heti huomannut, mutta jonkun ajan kuluttua, kun laatikoita ja pusseja alettiin purkaa auki, joku alkoi ihmetellä, missä on vaaleanpunainen jänis. Höhin Kaveria alettiin etsiä, mutta koska kenelläkään ei ollut oikein aikaa, ja kun jänistä ei heti löytynyt, asia pikkuhiljaa unohtui. Ja niin unohtui Höh:kin leikeistä, ja vanha nalle jäi erääseen tuoliin istumaan, uuden, ison talon hiljaisempaan nurkkaan.

Sikinsokin-vuosi kului, ja tuli uusi kesä. Wilhelmiinan isä alkoi purkaa vanhaa taloa. Samalla talosta raivattiin kaikki sinne jäänyt loppu tavara. Sieltä, sahanpurun ja muun roinan keskeltä löytyi myös mytty, joka juuri ennen jätesäkkiin joutumistaan paljasti takamuksestaan vähän vaaleanpunaista.

Kaveri laittettiin kiireen vilkkaa pesupaljuun.

Höh ja Kaveri vanhuudenpäivillään

Höh ja Kaveri ovat tänä päivänäkin lasten leikeissä mukana. Välillä lapset laittavat ne vierekkäin istumaan jonnekin soveliaaseen paikkaan, kuin antaakseen vanhalle parille hetken hengähtää, ja viettää aikaa yhdessä.

Siellä ne varmaankin muistelevat seikailujaan, tai kuka tietää, suunnnittelevat seuraavaa..

Lähdössä taas..

Koivuvihdantuoksuista juhannusta!

Näin vanhempien kantilta katsottuna lasten kesälomassa on huonotkin puolensa. Vaikkapa se, että joutuu osallistumaan kaikkeen askarteluun niin paljon, että sitä tulee korvista ulos jo kahden viikon päästä siitä kun kesäloma on alkanut.

Sillä jos lapsille hankkii puuha- ja askarteluvälineitä niin, että heillä olisi jotain ajanvietettä, ei se tarkoita, että he tekisivät niitä keskenään. Siinä tulee vain viriteltyä itsensä ansaan:

- miten tämä kootaan?
- äiti silitä nää!

Ja vaikkei ajanvietepuuhapusseja hankkisikaan, lapset keksivät puuhaa meidän aikuisten päänmenoksi ihan itse:

- onko meillä askartelunarua?
- mä tarviin piipunrassia!
- missä on lankaa?
- tussit on loppu!
- miten virkataan kaulakoru?
- liima on taas kuivunut!
- taittele mulle lennokki!
- äiti mä haluan maalata!
- onko meillä pahvia?
..jne jne

Mielikuvitus on rajaton.

No, pakko myöntää, että kun vain hommiin viitsii ryhtyä, kyllähän puuhasta jotain iloa saa itsellekin.
- Kappas, hama-helmien silittäminenhän on ihan helppoa!

Pienen pakon edessä siis tällainenkin vähemmän käsityöihminen alkaa muovautua askartelutädiksi - parempien puutteessa.

Kai kyse onkin vain viitseliäisyydestä. Tai tavoista. Tai sitten siitä, ettei kotona mikään mene koskaan niin kuin Strömsö:ssä. Isäntä itse asiassa tässä päivänä eräänä jo suunnittelikin, että siirtyy sahaamaan kaikki taloon tulevat listat Strömsö:hön. Harmitteli samalla, ettei ollut keksinyt asiaa aiemmin, esim. rungontekovaiheessa.

Päinvastoin kuin Strömsön utopiassa, kotona kaikki menee kutakuinkin niin, että kun tarpeelliset tarvikkeet ja tarveaineet on etsitty ja löydetty ja kaivettu esiin - tai käyty kaupasta hankkimassa, kun kotona ei ole kuitenkaan riittävästi - lapset ovat jo ehtineet kyllästyä tai unohtaa mitä olivat askartelemassa ja siirtyneet seuraavaan puuhaan.
- Piipunrassia? Odottakaas, muistelen kyllä nähneeni sellaista kerran jossain laatikossa joulukoristeiden seassa..

Ollapa ihmisellä kaikki käsien ulottuvilla kuin kirurgilla:
- Sakset. Tuossa.
- Lankaa. Kiitos...
Tai kuten strömsöläisten unelma-utopia-verstaassa, josta koskaan ei tarvitse lähteä kauppaan hakemaan puuttuvia välineitä.

Mutta tässäpä haastetta kehiin:
keksikää tekemistä, pohtikaa puuhia, ja jakakaa ideanne.
Luulen, että uusilla ideoilla kesä sujuu sutjakasti.

Tai ainakin pari viikkoa ü

"Lainasin" toissavuotisen Stansvikin-reissumme päätteeksi mökin vierellä kukoistavasta luonnonpuutarhasta muutaman metsämansikantaimen sekä jotain koristekaalin villejä sukulaisia kotiin viemisiksi. Istutin kasvit ihan uteliaisuuttani, epäillen, että pohjoisen ilmasto olisi sittenkin ihan liian karu etelän leutoon säähän tottuneille.

Ikioma stansvik-ilmastoni näyttää pärjäävän kuitenkin hyvin. Ensimmäinen mansikkakin lupailee satoa.

Ja joku vielä sanoi, ettei metsämasikoita voi kasvattaa! Uusia alkuja - rönsyjä (kaalikin lisääntyy näköjään rönsyilemällä) - vaeltelee pitkin istutusaluetta. Pian voin palauttaa suojelumetsästä lainaamani taimet ü

Jos vain routa ei tapa, eikä pakkanen nappaa - tai myyrät tuhoa - ja kun vielä viisi tai kymmenen vuotta jaksetaan odotella, saattaa mansikkaa tulla jo riittävästi kesäiseen mansikkakakkuun.

Olisi se vain mellevää, poimia oman maan ahomansikoita.

Jos porealtaat olisivat syviä kuin isot uima-altaat, sinne hukkuisivat aikuisetkin. Periaatteessa aika vaarallisia paikkoja siis. Poreet tekevät veden sellaiseksi, että siinä ei ole nostetta. Aivan kuten Heurekan laivanupotus-testi meille taannoin osoitti: kelluva pallo uppoaa jos vedessä on liikaa ilmaa.

Aukusti oppii.

En ollut suoraan sanottuna sisäistänyt asiaa aivan niin täydellisesti, kun se meille eilisenä kylpyläpäivänä aivan konkreettisesti esittäytyi. Nelivuotias Aukusti halusi poreammeeseen, ja huikkasin hänelle, että mennään yhdessä. Mutta sillä välin kun vein siskonsa isälleen, poika oli jo tiessään. Lähdin perään, ja kun en nähnyt häntä matkan varrella, aloin pahoin aavistuksin kiiruhtaa askeliani. Kun viimein eräältä sillalta kurkotin katselemaan lähimmälle porealtaalle, näin kuin näinkin kauhukseni sen kiehuvien poreiden alapuolella varjon. Välillä ruskeat hiustupsut kävivät vedenpinnalla, kun poika yritti kauhoa itseään ilmojen teille.

Voitte uskoa että sydämeni oli pysähtyä siihen paikkaan. Siipiä selkään toivoen lähdin hyytelöksi muuttuneilla jaloillani pyrkimään poreammetta kohti - miten voivatkin kahdet portaat ja välikäytävä jotka erottivat sillan ja porealtaan tuntua niin pitkältä matkalta, oli kuin en olisi liikkunut mihinkään.

Kun viimein pääsin huonolla polvellani vielä viimeiset, porealtaan portaat, alas, ja kurkottamaan pienen miehen käsivarresta kiinni, tuntui kuin en koskaan olisi pyrkinyt mihinkään tärkeämpään. Riuhtaisin hänet voimalla ilmaan ja haukkaamaan keuhkojensa täydeltä happea. Vasta sitten palasin takaisin tähän maailmaan, ja uimahallin hälinä humahti korviini. Tajusin yhtäkkiä, että etupäivien vuoksi kylpylä oli todella täynnä väkeä.

Joku tuli meitä vastaan sillalla. He eivät käsittäneet hätääntymisen rippeitä kasvoillani, ja iloinen nauru muuttui hämmentyneeksi virnistykseksi heidän kasvoillaan - kuin peiliksi. Kävelin pojan kanssa takaisin isolle altaalle ja isän luo epärealistisissa tunnelmissa. Miten näin voi edes käydä? Että kaikki nämä ihmiset olivat sattuneet pakkautumaan isolle altaalle juuri silloin kun Aukusti päätti hypätä kuplivaan ammeeseen hallin toisella nurkalla. Ja missä kaikki valvojat? Kopissa istui muutama, kaukana poreammeesta - mutta olisiko valvontakamerakaan paljastanut kuplien alla rimpuilevaa varjoa, vaikka olisi siihen ollut käännettynäkin. Pikkupoikaa kun oli vaikea nähdä vieressä seisoenkaan.

Poika oli kuitenkin onneksi voimissaan, ja jatkoimme polskuttelua loppupäivän ihan hyvillä mielin. Kävimme vielä uudelleen poreammeessakin, turvallisesti yhdessä. Vielä kotonakin selitettiin pikku-ukolle Heurekan kuvien avulla poreammeen ilmakuplien merkitys. Siitä huolimatta Aukusti vakuutti, ettei ikinä enää mene poreammeeseen. Hänelle läheltä-piti hukkuminen ei ollut ensimmäinen.

Mikäpä tässä auttaa. On vain odotettava että jalat kasvavat hiukan.
Ja voisihan lasta varmuuden vuoksi käyttää uimakoulussakin.

Jos tämä ei olisi niin traagista, tämä olisi melkein huvittavaa. Aukustista tulee jotenkin kierolla tavalla mieleen Raid-elokuvien Perse-Arska: kovaonnisia kavereita kumpikin, jotka kohtaavat maailman kovuuden pää edellä. Perse-Arskalla se oli tosin peräpää.

Riipaisevimpana päivän tapahtumasta jäi kuitenkin mieleen pienen pojan vihainen tokaisu, kun hän porealtaan reunalla sai henkensä kulkemaan: 'Mikset tullut auttamaan?!'

Niin kuin olisin vieressä seissyt ja katsellut kun toinen hukkuu.

Illalla menen nukkumaan kahden hermostuttavan ajatuksen kanssa: miten korjata väärinkäsitys pienen lapsen mielessä? Hän luuli että äiti on mukana, koko ajan. Ja toisaalta, mitä jos hän ei olisi lainkaan kertonut haluavansa porealtaaseen?

Pääsen taas miettimään veljeä, meidän kovaonnisinta "Arskaa".

Helpottaako äidin tuska ikinä?
Kuinka pelkäänkään sitä, etten aina ole paikalla. Tiedän etten ole.

Nyt olen ollut kolme kertaa.

Mitä tämä synkän ja ikävän kuilun pohjalla istuminen muistuttaakaan..
Ai niin,
Elämää!

- Marvin

©isäntä

Juuri sopiva.

Rotuaarin pallo on ollut viime aikoina tapetilla muussakin yhteydessä..

Vastoin kaikkia sääennusteita, päättäjäispäivän helteet eivät tulleet.
Kukapa sitä olisi uskonutkaan, viime aikaisten myrskyjen jälkeen. Mutta koska liehuvat helmat ja pikkukengät oli hankittu, ne myös päälle puettiin.

Joskus kauneus vaatii uhrauksia.

Todistuksessa sopivasssa suhteessa "hyvä", "hyvä", "erinomainen": esikoinen siirtyy kolmannelle. Vain kertotaulun opettelussa on ollut vaikeuksia. Ehkä syyttää voi myös äitiä, joka yhä laskee kertotaulunsa päässälaskuna.

Perheen yllätykseksi tyttö saa myös stipendin. Ei matematiikasta eikä koulumenestyksestä, mutta "kättentaidoista". Jotain taiteellisuudesta siirtynyt kai isovaarilta, ja ehkä äidiltä. Mummullakin saattaa olla sormensa pelissä tytön kättentaitojen kehittäjänä. Lämmittää mieltä. Luovuus on hyvä lähtökohta opinnoissa kuin opinnoissa.

Vanhahtavilla ja korviin särähtävillä sanoilla varustetun suvivirren saattelemina pääsevät kesälomille niin uskovat kuin pakanatkin. Mukava kesäraha taskussa on hyvä kerätä voimia ensi syksyyn, uusien oppiaineiden ja isomman luokan haastavaan seuraan.

"Pieni tyttö seisoo oven takana
muovipussi pullollaan nahistuneita voikukkia,
viisikymmentä penniä nippu.
Kyllä ilo on nykyään halpaa, hymyilen
asetellessani niitä juomalasiin."

Timo Pusa

Kun näkee vähän vaivaa, voi saada palkinnoksi oivalluksen - ja Heurekassa niitä riittää!

Joskus yhä yllätän itseni pohtimasta, mikähän tuonkin luontokappaleen olemassaolon tarkoitus on - mikä on lähes sama kuin kysyisi, miksiköhän tuokin on "luotu".

Meduusan tanssitti ©emäntä

Välillä se vain unohtuu, ettei luonnolla ole suuntaa eikä tarkoitusta - että evoluutio on lähinnä opportunistinen: lajit sopeutuvat olosuhteisiin, ja lajin kehitys tarttuu tilaisuuteen kun sellainen sattuu kohdalle. Meduusankin kaltaisen merkillisen olennon syntyjä voi vain kuvitella.

Ajatukset kulkeutuvat uskonnonopetukseen: meilläkin taas ajankohtainen aihe keskimmäisen siirtyessä syksyllä ekalle luokalle. Esikoinen on kulkenutkin jo kaksi vuotta uskontotunneilla kunnan kykenemättömyyden vuoksi tarjoamaan meille elämänkatsomustiedon opetusta omassa koulussa.

Tänä vuonna saamme kuitenkin mahdollisuuden. Kun molemmat tytöt tulevat olemaan samassa koulussa, voimme kokeilla et-opetukseen siirtymistä. Tosin tunnit olisivat edelleen vieraalla koululla, joen toisella puolella kahden kuljetusmatkan päässä, seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisten ryhmässä. Mutta tytöt olisivat ainakin yhdessä, ja saisivat turvaa toisistaan.

Aikaisempi kasvatustieteen tohtori on kuulema vaihtunut peruskoulun luokanopettajaksi, ja uusi opettaja on mukavaksi mainittu. Sellainen, joka osaa jutella pienillekin. Olemme siis toiveikkaita - ehkä lapset innostuvat uudesta aineestaan. Jos he vain jaksavat kulkea kerran viikossa isolla koululla (miksei opettaja voisi tulla sieltä tänne - helpompaa ja halvempaa?) - loppu on varmasti paljon opettajasta kiinni.

Jää nähtäväksi.

Jos homma ei ala sujua, palaamme hampaita kiristellen takaisin vanhanaikaiseen, hämähäkinseittiseen uskontoon - lasten parhaaksi. Tai saattaahan olla, että keksimme tytöille hyppytunneiksi jotain muuta tekemistä ja käännämme selkämme saamattomille kunnan päättäjille. Välillä tuntuu, että rahan puutteeseen vedoten lyödään mielellään hanskat tiskiin, kun todellisuudessa järjestelyt vaatisivat vain hyvää tahtoa.

Vaikka laki on säädetty jo aikoja sitten, meidän uskonnottomien tila tuntuu käyvän vuosi vuodelta vain ahtaammaksi. Ihan kuin täällä pätisi joku luonnonvalinta.

**

Ps. Älä hätäile!