Nyt kun meillä on tullut tehtyä tuttavuutta ja jopa yhteistyötä pihapiirimme harakoiden kanssa, oli mukava huomata, ettemme ole harrastuksemme kanssa yksin. Tälle on olemassa oikein nimikin: picalogia.

Picalogi tutkii nimensä mukaisesti harakoita.

Suomen toistaiseksi ainoa picalogi löytyy Rovaniemeltä. Tämä itseoppinut picalogi ja kuvaaja - metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija ja filosofian tohtori Timo Helle - ajatteli aloittaa valokuvausharrastuksensa jostain tutusta ja isokokoisesta eläimestä, "että aloittelijakin pystyy siihen tarkentamaan", ja valitsi harvinaisten lajien sijaan pihapiirin harakat.

Eräs luontokuvaaja oli tosin hänelle maininnnut, että olisi kannattanut valita joku helpompi eläin, kuten vaikka karhu! Harakka on kuulema arka, koska sitä on aina vihattu, ja harakan saaminen kuvausetäisyydelle saati pysymään paikoillaan tarpeeksi kauan on työn takana. Tästä picalogi Helle mainitseekin, että venäläiset klassikot on kameran vieressä odotellessa tullut kahlattua läpi. Harakka on Helteen mukaan ihmisten ilmoilla oppinut elämään "haulikonkantaman ja metsänreunan välissä" - luottavaiset yksilöt on "napsittu pois", ja arat ovat jääneet jatkamaan sukua.

Picalogi Timo Helteen julkaisema kirja Lämpöä harakoille - picalogin vuosikirja (Kustannus-Puntsi) saattaisi olla tutustumisen arvoinen lukuelämys. Kustantamon mukaan se on "luonnon tutkimista ekologisimmillaan", sillä se löytää innoituksensa takapihalta.

Tässäpä meille opetus! Sitäpaitsi lähipiirin eläimiä uudella otteella tarkkaillessa saattaa omaan egoiluunkin tulla helpotusta: viimevuotinen ampiaishyökkäys kävi niin paljon tämän perheen egon päälle - meidät kun häädettiin omassa kotonamme sisätiloihin kesken kauneinta hellekesää - että päätimme viimeisenä oljenkortenamme hakea jopa harakoilta apua. Niiltä saimmekin siten yhtä aikaa sekä ekologisen että egologisen avun ampiaisten hävittämiseksi ja omanarvontuntomme palauttamiseksi.

Picalogi antaa harakoiden pasteerailla tontillaan rauhassa, ja niin aiomme tehdä jatkossakin mekin: ekologisiksi - vaan ei egologisiksi - picalogeiksi ilmoittautuvat.

Tietoboksi:

Harakka on kuin joutsen: parisuhde kestää läpi elämän
Pituus 40 - 51 cm
Paino 175 - 300 g
Koiraat naaraita suurempia ja pitkäpyrstöisempiä
Väritys mustavalkoinen
Pesimäkanta Suomessa noin 180 000 paria
Vanhin suomalainen harakka on elänyt 18 vuotta 10 kuukautta ja 28 päivää

Tekstin lainaukset ja lähteet: Pohjolan sanomat ja Picalogin päiväkirja
 

 
 Pica pica ja kirves. "Niin kuka täällä oli arka?"  - Kuva ©isäntä

Pakinaperjantain haaste: ekologinen egoisti.

Ekaluokkalainen Aurora piirteli koulukavereille synttärikutsukortteja.

Mutta minkäs teet, jos kuvista tulee niin hienoja, ettei äiti raatsisi niistä luopua?

Äiti ehdottaa, että laitetaan vaan tavallisia ostokortteja kavereille - näin hienoista kuvista voisi tehdä vaikka taidenäyttelyn ikkunalaudalle..

Aurora katsoo taidenäyttelyä, ja miettii: "Onpa harmi, että mä piirsin niin hyvät kuvat."

Mitä tästä opimme? Äidit tappavat kaiken luovuuden!

Mummu soittaa perjantai-aamuna yhdeksän jälkeen: miten lapset voivat? Isäntä kummissaan, että miten niin, johon mummu selittämään että radiossa sanottiin että siellä teillä on tapahtunut onnettomuus - rekka on ajanut koulubussin perään ja koululaisia on loukkaantunut ja viety sairaalaan.

Meillä alkaa kuumeinen soittelu ympäri kylää: tyttöjä ei saa kiinni puhelimella, opettajat tai rehtori eivät vastaa sen paremmin. Joku kanslisti saadaan viimein kiinni, joka säikähtää uutista pahanpäiväisesti ja lupaa lähteä heti etsimään rehtoria. Tässä vaiheessa omassa päässä alkaa liikkua kauhukuvia tapahtumista; onko siellä ketään enää hengissä.

Kun puoli kylää on hälytetty tarkastamaan koulukkaidemme vointia, kanslisti soittaa että ei hätää, turma on sattunut Rovaniemellä. Kylän, jossa turma sattui, nimessä on yhden kirjaimen ero, jota mummu ei ollut kuullut.

Me tunnemme itsemme hiukan pöllämystyneiksi. Tapahtuma on omituinen - kuin suoraan jostain Risto Räppääjä-kirjasta. Mitään ei tapahtunutkaan.

Tai tapahtui, koululaisia loukkaantui ihan oikeasti:
Kuusi koululaista loukkaantui kolarissa Rovaniemellä

Mutta ei täällä, ei tässä koulussa, ei ihan lähellä..

Illalla kuuntelemme tarkoin uutiset. Ilmeisesti kenellekään ei käynyt kovin pahasti.

Ja mummulle hankitaan seuraavaksi kuulolaite.

Valokuvatostai kertoi ennen joulua erikoishaasteestaan: Kerro tarina, valokuvin.

Nyt on ihan pakko laittaa tällainen.

Tästä ei kertakaikkiaan voi tulla kuin hyvälle tuulelle ü

Ihan tavallinen kameran jalusta, sääjettävilä teleskooppijaloila.

Kaikilahan näitä nyt on. Omani hankin joskus aikoihnaan 1990 luvun alusa, ihan vaan siihen sen perustarkotusta varten, eli pitämään kameran tukevasti paikoillaan kuvatesa hämärisä olosuhteisa, (lue: yökuvaus).

Muutamia vuosia vaan retuuttelin jalustaa selässäni hiihto- ja patikkareissuillani mettäsä mitä erilaisimpia kantohihinaviritelmiä kehitellen, kunnes kerran töisä ollessani aloin pohtia erästä toista ongelmaa: kun ottaa kuvia diafilimile, niin on kait ihan loogista ett omistaa myös diaprojektorin?

Diaprojektorin ongelma oli lähinnä kuvien esittelysä kankaale. Mihinkäs asettelet sen projektorin? Oisko tähän sopivaa korkeeta jakkaraa, muutama paksu kirijaki tarttis olla. Oisko jatkoroikkaa? Ym, ym.

Diaprojektorin ja jalustan yhteensovittamissuunnitelmat alakovat saaha uutta vauhtia ku onnistuin oululaisesta valokuvausliikkheestä investoimaan pari ylimäärästä kappaletta kameran kiinnityssovitteita.

Mittailin projektorin ulukomitat, ja tutkin masiinan painopisttheen paikan. Näien teknisten tietojen jäläkiin aloin työmaala leikkailemaan uuestthaan sulatukseen menevästä peltilevyn kappahleesta sopivaa alustaa projektorile. Levyn takareunan pokkasin 90° kulumaan stoppariksi.

Tai ainaski mie luulin ett siinä tarttee olla sellanen reuna mihinkä projektori nojais. Käyttö tosin myöhemmin osotti, ett eipä sitä pokkausta ois välttämättä tarttenukkhaan - masiinan kumitallat piti kyllä koneen hyvin paikoillaan siinä pellin päälä iliman sitä reunustaki. Ruuvinreikä vaan painopisttheen kohale, ja kiinnityssovite kiini. Á vot! Nyt oli projektorin käyttö kotona ja kylilä heleppoo. Jalusta vaan matkkhaan, ja se yksinkertasen kätevä peltilevy. Aina oli kone sopivala korkeuela, ja -ettäisyyelä valakokankaasta.

Aika kulu, ja vario veny. Filimikamerat vaihtu digimalleihin, ja niinpä jäi myös diaprojektori, niin ku sen aluslevyki sängyn alle talttheen -unohuksiin keräämään huonepölyä ilimasta. Erräänä päivänä Aurora tyttäreni sai papalta lahajaks ite maalattavan canvastaulun ja värit. No tauluhan tieteski ois pitäny hetimiten päästä maalaamaan, vaan mistäpäs taulule maalausteline?

Emäntä muisti omistaneensa joskus nuoruusvuosinaan eteläsä asuessaan sellasen, vuan eipäs sitä telinettä ollukkhaan näkyny vuosikymmeniin. Mitäpäs sitte ettheen. ”Iskää!! Onko sulla mitthään maalaustelihneeksi sopivaa telinettä...?”

Tovi piti miettiä asiaa, ja sit tuli miehleen ett eipä mulla oo muuta telinettä ku tuo kameran jalusta... No mutta HETKINEN! Onhan mulla se projektorin aluslevy, ja siinähän on se pokkauski yhä vielä toisesa reunasa. Levy vaan kiini jalustaan, säätö oikeele korkeuele, taulu telihneeseen, ja siinähän se, Auroran maalausteline. Ainaski yhtä hieno ja tukeva ku Picasson käyttämä, mitä nyt vähän modernimpi kääntyvine ja pyörivine päineen.

Moneenpa se on vuosien saatosa siis taipunu tämä ihan tavallinenki jalusta joka on seissy millon minkäki pellon tahi suon reunala kannatellen joko kameraa tai kaukoputkee. Siitä on ollu jopa diaprojektorin jalaksi, ja niin ku ehkä huomaatte niin myös maalaustelihneeksi.

Eipäs tuota jalustaa ostaisa ois kyllä arvannukkhaan ett kuinka käytännölliseen kapihneeseen sitä tuliki rahansa sijotettua.

 
 Auroran jalusta

 
 Sisustusta omalla taiteella

Klo 9:00 - 10:00

Nähty harakka (2 kpl)

(Pakkasta -22 C)

Klo 11:00-12:00

Nähty kiikarilla rannassa viherpeippoparvi (noin tusina) jonka hyyryläisenä punatulkkuja (8 kpl).

Liian kaukana kuvattaviksi.

(Pakkasta -23 C)

Klo 12:00 - 16:00

Hiljaista on..

liian kylmää?

Klo 16 alkaa hämärtää, eikä lintuja enää pian näe lainkaan.

Näin tänä vuonna.

Joulu lähti. Vähän myöhässä, koska kauniisti kukkivaa kuusta ei raatsinut vielä nuutinpäivänäkään hävittää. Mutta mikäs kiire meillä - tahi kuusella. Muut vain tuntuvat hermostuvan - pesukoneenkorjaajakin jo mainitsi, että teillä on sitten kuusi vielä.. Lattialla on kaikki neulaset joita kuusen karsimisesta irtosi. Ei paljon.

Joulua jäi ikävä. Se oli tänävuonna jotenkin.. laimea. Onneksi pukki toi valtavasti mitä mielenkiintoisempia kirjoja, joista on iloa pitkään. Tässä niistä kolme:

Suomen lasten historia Suomen lasten taidehistoria  Mammutin aika.

Nopeasti kirjat läpi käyneenä voi sanoa, että myös kaksi ensimmäistä sopivat aikuisen luettavaksi.

Suomen lasten historia on pienistä tarinoista koottu katsaus, johon on lapsilukijaa ajatellen valittu seikkailemaan kaksi 10-vuotiasta suomalaista lasta koiransa kanssa Suomen historian merkittävimmissä tapahtumissa. Kirjasta on mm. historian dosentti Panu Pulma sanonut, että nämä ajankohdat on "valittu viisaasti" (HS 16.12.2005), joten maallikonkin on helppo uskoa että kirja on hyvä hankinta.

Suomen lasten taidehistoria on seikkailevine lapsineen idealtaan vastaava, vaikkei "juoneltaan" ehkä yhtä selkeä kuin ensin ilmestynyt historiankirja. Molemmat ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja uteliaisuutta herättäviä - mainittakoon vaikka taidehistorian Suomen leijonan syntyyn perehtyvä kappale.

Jossain keskustelussa tosin arvosteltiin, että taidehistorian pieniksi kutistetut kuvat tappavat vähäisenkin kiinnostuksen taiteeseen ennemmin kuin herättelevät sitä. Kieltämättä itsekin huomasin ihmetteleväni kuvien kokoa. Ainakin tunnetuimmat ja luonnostaan suuret taideteokset olisi mielellään nähnyt vaikka kokonaisena aukeamana - olisiko kirjan sivumäärää voinut sen verran lisätä?

Pidän kuitenkin molemmista kirjoista - nehän ovat varsinainen aarreaitta omaan perinne- ja historiatietoomme ja kulttuuriimme. Uskon, että esimerkiksi koulutehtävien ja esitelmien tekemiseen näistä kirjoista on paljon apua, puhumattakaan ihan yleissivistävinä teoksina. Vaikka kirjojen tarinoissa tapahtuu välillä hurjiakin, ne päättyvät aina onnellisesti, ja siksi niitä voisi kuvitella lukevansa pienemmillekin vaikka opettavaisiksi iltasaduksi!

Siihen mistä suomen lasten historia alkaa, Mammutin aika loppuu - kuvaten ihmisen asuttamaa Eurooppaa ja Euraasiaa - Amerikkaakin - aina jääkaudesta 400 000 vuotta sitten alkaen. Eikä tämän kirjan mielenkiintoisinta antia ole pelkästään ihmiset. Myös mammuttiaron leijonat, sarvikuonot, biisonit, mammutit ja muut ihmisen rinnalla eläneet - yllättävätkin - eläimet saavat kattavan osansa kirjassa.

Tämän kirjan lukemista odotan innolla.
Enkä malta odottaa että pääsen lukemaan ensimmäistä iltasatua. Saa nähdä, millainen on sen vastaanotto..

Sitä ennen on kuitenkin luettava muut lahjaksi saadut lastenkirjat joita tuli ainakin kaksikymmentä kappaletta ja joita odotellaan innolla joka ilta ü

Ja kun noita kirjoja on meille niin siunaantunut, tällä kirjoituksella aloitan uuden kategorian lukemattomat luetut, jossa nimensä mukaan esittelen kykyni mukaan sekä luettuja että jostain syystä lukemattomiksi jääneitä lasten ja aikuisten kirjoja.

Hornetin eilisessä harjoituksessa oli kuulema kyse virheliikkeiden korjaamisesta, ja viimeisiä virheliikkeitä oltiin juuri viemässä läpi, kun turma sattui. Voisi siis sanoa, että koneelle sattui virheliike viimeinen. (Mutta huumorintajuttomia kun armeijassa ovat, eivät sano.)

Onneksi ei kuitenkaan piloteille käynyt yhtä pahasti. Ihmettelin kyllä ääneen, millaiset varjot niille annetaan selkään, kun jäseniä murtuu alastulossa. Tässä isäntä tuli opastamaan, että eivät ne jäsenet ole murtuneetkaan alastulossa, vaan ylösmenossa.

Hornettien heittoistuin on kuulema sellainen vehje, että yhtä pilottia kohden on olemassa vartavasten määrätty maksimiheittomäärä, jota ei voi ylittää. Kun pilotti on pelastautunut kaikkiaan kuusi kertaa, alkaa olla ura ohi - useampaa ei ihmiskeho kestäisi. Lentäjän selkäranka on joka tapauksessa heitossa kovilla, ja voi jopa murtua lähdössä. Ainakin se kuulema lyhenee sentillä jokaisella heittokerralla.

Että ei sieltä sittenkään ihan huvikseen hypellä, niin kuin piirretyissä.

©isäntä

"Entisajan Hornetti" Draken - ja leija (ruots. drake)

Harakalta löytyy yllättäviä taitoja - vai nälkäkö on nopea opettaja?

Huti!

Koivun oksienhankaan aseteltu talipala aiheutti vähäksi aikaa päänvaivaa, siihen kun ei päässyt istumaan, vaikka kuinka yritti.

Ei näinkään päin..

Muut luovuttivat, mutta yksi keksi alkaa nokkia talia lennosta.

Aikansa kun harjoittelee, ahkeruus palkitaan.

Kuvat ©isäntä

Tiedä sitten, kuinka paljon tuollainen lepattelu vei energiaa, ja tuliko sitä talista edes saman vertaa takaisin..

Talipallo ei ollut aseteltu hankalasti vartavasten harakoiden kiusaksi, vaan siksi, että pikkulinnutkin ehtisivät saada siitä osansa.

Mutta hatunnosto ainakin tälle yhdelle. Raskaalta linnulta hieno suoritus.