Kesäiset oikopolut vielä tuoreessa mielessämme lähdimme lähikaupunkiin katsastamaan miten talviset polut syntyvät.

Pian kävi selväksi, että polkujen kartoittaminen olisi ihan ylivoimainen tehtävä. Ihmiset selvästi villiintyvät lumesta!

Siitä yli missä aita ..korkein?

 

Siitä alas missä mäki jyrkin..

 

Kuka sitä jaksaa tienhaaroja hakea, kun tästäkin pääsee.

 

Jokainen omalta puomilta - kuin kilpahevoset.

 

Jäänkin poikki voi oikaista.

 

Kovin paljon uutta ei talvi näyttäisi tuovan ihmisten käytökseen kesään verrattuna - suorinta tietä perille, ihan sama vaikka edessä olisi monen metrin kinos. Ainakaan suomalainen ei pelkää lunta kengässä!

Talvisten polkujen kartoittajan ongelmana näyttäisi olevan se, että polut ovat varsin katoavaisia. Tuulien ja lumipyryjen myötä ne tulevat ja menevät, ja vaikka polkua tallattaisiin samaan paikkaankin, varsinaista polkua ei usein ehdi syntyä, vaan vain yhdet tai kahdet jäljet.

Talvi paljasti kuitenkin jotain uuttakin: polkuja eläinmaailmasta, sellaisia joita ei kesällä huomaisi.

 

Kissan vakireitti. Jo tassun jäljet kuuraisessa seinässä ennen lumen tuloa paljastivat piilon / hiiriapajan.

 

Koiran reitti. Merkattukin.

 

Lasten / kissan / koiran jne. kukkulareitti.

 

Jäniksen pihareitti. Joka aamu jäljet olivat siihen ilmestyneet, vaikka uusi lumi peitti ne lähes päivittäin.

 

 Jäniksen metsäreitti.

 

Hiiren ja pöllön polut...

 

Kumpikohan oli nopeampi?

 

Riekon koikkelehtimispolku.

 

Lumien polkuja.

 

Tämä lumi kulkee omia polkujaan.

 

Hiihtäjän polku. Ja sinne me jäimme - paras polku löytyi!