On joitakin päiviä, tai oikeastaan hetkiä, jotka ovat jääneet lapsuudesta erityisen hyvin mieleen. Useimmat ovat onnellisia ja iloisia, mutta joukossa on myös pari toisenlaista..
On kesä. Kuljen sortseissani ja teepaidassani metsänlaitaa, ja huomaan tulleeni liian lähelle silloista pikatietä. Päätän hypätä ojan yli, koska niin luulen pääseväni nopeammin takaisin metsään. Katsomatta ensin mihin olen hyppäämässä otan vauhtia ja teen upean loikan. Oja on leveä. Jo ilmassa huomaan, että ojan toisella puolella kasvaa valtava pehko metrinkorkuista nokkosta. Yritän tietenkin tehdä ilmassa täyskäännöksen. Siinä onnistumatta yritän vielä viimeisenä epätoivoisena lepattavana hetkenä opetella lentämään tai juoksemaan kuin keijukainen nokkosten latvojen yli.
En tietenkään oppinut. Kummallisesta vääntyneestä ilmalennosta johtuen onnistun vaivoin pysymään pystyssä maahan laskeutuessani, mutta jalat ja kainalot saavat aimo annoksen nokkosia syliinsä. Äänettömän ja irvistävän parkaisun saattelemana lisään vauhtia ja yritän edelleen opetella lentämään.
No, vähän aikaa se poltteli ja sitten jäi joksikin aikaa iholle kumma jomotus. Rautalehti ja uiminen auttoivat.
Olen myöhemmin muistellut tuota sekä hilpeydellä että murheella - osaisipa sitä vielä yhtä notkeasti loikata ojan yli ja lepatella ilmalennon aikana. Nykyään ei tulisi mieleenkään edes kokeilla.
Palataan vielä lapsuuteen. Sillä tuli sekin päivä, että todella opin lentämään.
On taas kesä, ja kaivelen kotipihalta kaadetun puun vanhaa kantoa tehdäkseni kannon juureen maatilan eläimilleni. Kannossa asustelee tietämättäni maamehiläisyhdyskunta.
Olen ihmetellyt useasti myöhemmin, miten ihminen voi hetkellisesti ja pelkällä tahdonvoimalla oppia murtamaan fysiikan lait, muuttamaan itsensä painottomaksi ja lentämään? Toiste en ole onnistunut tekemään samaa. Sadan metrin matkalla jokeen en ottanut montaakaan askelta, muistan sen elävästi. Muistan myös isän hölmistyneen ilmeen, ja että katselin kaikkea ylhäältä päin. Veteen pääsystä minulla ei ole mitään mielikuvaa. Mutta olen lähes varma, että lensin, tai ainakin liidin, ilmassa.
Jälkeenpäin olen muistellut tuota tilannetta haikeudella, ja epärealistisesti toivonut että voisin vielä joskus tuntea samanlaisen painottomuuden tunteen.
Tuli sitten sekin päivä.
On talvi, aika hiljattain. Talutan pyörää kaupungilla kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä astun lumiauran tekemään liukkaaseen höyläjälkeen. Tunnen kuinka muutun painottomaksi. Jalkani heilahtavat kummalliseen asentoon toinen eteen, toinen taakse. Käteni lennähtävät pääni yli ja taakse, ja koska ne eivät pitele enää pyörää, sekin tekee uusia, pyörälle vähemmän ominaisia juttuja siinä välittömästi lonkkani läheisyydessä.
En muista mitään matkasta. Maassa tajuntani palaa ja huomaan makaavani pyöräni alla kuin olisin pannut siihen lepäämään ja vetänyt pyörän peitoksi - etupyörä varpaiden peittona ja takapyörä suussa. Lonkkaa kolottaa.
Alan nauraa hervottomasti.
Kyllä siinä tuli niin elävästi lapsuus mieleen.
Kun pelko antaa siivet:
Kommentit