Kuulutteko niihin, jotka muuttelevat käsialaansa kirjoittaessaan pakettikortteja, jotta lahjojen nuoremmat saajat eivät tunnistaisi pukin lahjojen todellista antajaa?

Tunnustan. Mitäpä sitä ei jouluihminen olisi valmis tekemään oikean joulun eteen?

Teen niin siitäkin huolimatta, vaikka käsialaspesialistit sanovat henkilön käsialan olevan tunnistettavissa tietyistä henkilökohtaisista koukeroista (jotka vain käsialaspesialistit voivat löytää), ja vaikka en ole edes mikään taitava väärentäjä, vaan vasenkätisyys paistaa omastakin mielestäni kauneimmistakin kaunokirjaimistani. Kun joulu lähestyy, en voi mitään. Sisäinen kalligrafistini pyrkii ulos, ja alan kuin pakon vimmalla muovata käsialaani venyttäen, viistoten, lisäten kokoa tai kehittäen pyöreyttä tai kapeutta kirjaimiini joulupukkimaisen vaikutelman saamiseksi.

Vuosien harjoitus opettaa. Esimerkiksi iin ja ään pilkkuihin olen tajunnut vasta viime aikoina kiinnittää huomiota - jossain teevee-elokuvassa murhaaja paljastui nimenomaan ii:n tai ää:n pilkkujen perusteella. Niinpä olen nyt keskittynyt osoittamaan niillä välillä oikealle, välillä vasemmalle, ja viimeisimpänä villityksenä keksin lisätä repertuaariin huolimattomia häntiä kirjainten loppuun. Homma näyttää toimivan, vuodesta toiseen yhä paremmin. Enkä usko että lapset ovat muutenkaan kovin harjaantuneita käsialan tunnistamisessa, ainakaan vielä.

Tässä ei tietenkään ole kaikki joulun eteen tehdyt ponnistelut, vaan vasta joulukuusen latvatähden huippu niistä kaikista tempuista jota todellisen, oikean ja taianomaisen joulun synnyttäminen vaatii.

Pelkästään lahjapapereiden valinnassa ja piilottelussa on nähtävä vaivaa, jottei perheenjäsenten antamien lahjojen ja pukin lahjojen papereista voisi saada pienintäkään vihjettä siihen, että kaikki kääreet on ostettu samasta marketista. Osa papereista on siis selvästi mutta tarkoituksenmukaisen huolimattomasti näkyvillä: näihin kääritään perheen lahjat. Osa papereista - ne harvinaisemmalla kuosilla olevat, joita ostetaan vähemmän - on piilossa. Näihin kääritään pukin ja muorin lahjat. Sama temppuilu tietenkin pakettikorttien kanssa; koko hommahan laskisi alleen, jos kaikki tämä johdonmukaisuus pettäisi pakettikorttien kohdalla.

Oma vaivansa on myös puuhata joulunajan pussikalenteriin tulevat aarrekartat ja tehtävät/pähkinät, ja keksiä ja piilottaa näiden ratkaisemisesta saatavat palkinnot, tai valita muuten vaan sopivat yllätykset - esim. itsenäisyyspäivän teema, tai kuukauden varrelle sattuvat karkki- ja merkkipäivät jne.

Pikkuhiljaa taloon ilmestyvillä vihjeillä: valoilla, punaisilla liinoilla, tonttuverhoilla tai jouluun kuuluvilla perinteisillä esineillä hivutamme mieliin tunteen siitä, että joulu lähestyy.

Jos ikkunan alle ilmestyy pienet jäljet, käytämme heti tilaisuuden hyväksi ja ihmettelemme niitä lasten kanssa mietien, onko tonttu ollut meitä kurkkimassa, ja muuttunut sitten kiireesti hiireksi tai jänikseksi ettei tulisi ilmi (lähde: Suuri tonttukirja).

Kun lapset ovat hetken poissa, on tehtävä kaikki sellainen, jolle ei saa olla silminnäkijöitä. On mietittävä, millä joulupukki haluaa erityisesti lapsia juuri tänä vuonna muistaa. Yleensä se on jotain pukinkirjeistä poimittua - kirjeistä, jotka on sopivassa välissä ikkunan välistä napattu, ja tarkoin varjellussa salaisessa piilossa säilytetty.

Kerran, vuosia sitten, tein virheen, ja esikoisen pukinkirje joutui Minä pienenä-kirjan väliin muistoksi. Ihan hävettää sellainen holtittomuus. Mutta silloin olin vielä noviisi joulunajan valmisteluissa ja varsinkin salaisuuksien ylläpitämisessä. Kirjeessä riitti selittämistä. Mutta siitä selvittiin parhain päin, ja joulun taika säilyi. Pukinkirjeet on sen koomin hoidettu huolellisesti sivuun - ja muutaman kerran varmuuden vakuudeksi olemme lähettäneet ne oikeasti postin kautta pukille. Samalla meille on selvinnyt, että pukin lupaus vastata kaikkiin kirjeisiin on totta. Se, että vastaus voi venyä maalis- huhtikuulle oli meille kuitenkin yllätys.

Pukin lahjojen lisäksi myös muorilta tulee perheelle joka vuosi tarkoin harkittuja neuleita - tällaiselta käsityökyvyttömältä melkoinen saavutus! Mutta jokavuotisista järjestelyistä tärkeimpiin kuuluu sittenkin lahjasäkkien piilotus. Vanhan talon purkamisen jälkeen uusi piilo onkin ollut todella kiven alla. Niinpä tänä vuonna perinteinen isän ja äidin sängynalus on saanut kelvata, ja makuukamarin naamioiminen varastoksi on saanut uusia ulottuvuuksia.

Kun kaikki tuo - ja päälle vielä pakolliset joulukortit, ystävien ja sukulaisten lahjat sekä jouluruoat - tulee hoidettua kunnialla, on pakko myöntää, että koko joulu vaatii perheeltä melkoisia ponnisteluja - ja isältä ja äidiltä hyvää muistia!

Silti, kaikesta tästä voi nauttia, kun muistaa, että sen tekee lopulta vain omaksi ilokseen.

Kunpa kaikki olisikin tässä, ja mielenrauhan saavuttaminen vain itsestä kiinni. Mutta vastaan voi tulla jotain, jota ei saa joulun taialla paranemaan.

Veli kuolee. Perheenjäsen sairastuu. Rahat loppuu.

Männäviikolla tein jotain epätavallista. Muistan että joskus lapsena, kun oikein kovasti toivoin, toive oikeasti toteutui. Niinpä, tavoistani poiketen, lottosin. Ja kun kerran leikkiin ryhdyin, en tyytynytkään vain yhteen, enkä kahteen riviin, vaan heittäydyin riehaan mukaan kaikkiaan neljällä rivillä.

Arvontapäivänä pistin silmät kiinni ja toivoin oikein kovasti. Melkein yhtä kovasti kuin lapsena. Mutta luulen etten osaa enää sillä tavalla kovasti toivoa, tai sitten joku muu toivoi vielä kovemmin, sillä minulle ei sattunut yhtä ainoaa - yhtä ainoaa! - oikeaa numeroa.

Kuinka olisinkaan halunnut soittaa kaikille ja sanoa: nyt minulla on meille joululahja! Terveyttä! Mielenrauhaa! Rahan muodossa. 

Pidän silti itseäni onnekkaana. Voin ostaa kaksi purkillista käsirasvaa - yhden molempiin vessoihin, ylös ja alas - niin, että jos satun olemaan väärässä kerroksessa, minun ei tarvitse juosta kerrosten väliä rasvatakseni käteni. Se on ylellisyyttä. Mutta tiedän, että asiat voisivat olla toisin. Että joka penni pitäisi laskea vielä tarkemmin kuin nyt lasketaan.

Lapset voivat kulkea omankokoisissaan vaatteissa. Eivät numeroa liian pienissä tai liian suurissa. Heillä on pyörät, sukset, lusitimet, pulkat ja lämmintä vaatetta.

Voimme antaa lahjoja. Vaikkei rahallisia (ainakaan tällä kertaa) eikä kai mitään kovin arvokastakaan.

 

Mikä siis antaa mielenrauhan?

Raha? Hössötys?

En tiedä. Mutta olo on rauhallinen: näillä eväillä mennään.

 

Antaa joulun tulla, tänäkin vuonna.