Hankimme Auroralle vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi lasten ompelukoneen. Hänen mieltymyksensä askarteluun on aina ollut suorastaan vimmaista, ja viime aikoina mukaan ovat tulleet myös käsityöt. Viimeistä villitystään, tilkkutäkkiä, käsin aikansa ommeltuaan hän viimein ähkäisi, että hän tarvitsee ompelukoneen! Täytyy myöntää että toive oli oikeutettu.

Muistimme nähneemme lasten ompelukoneita lelukaupassa - sellaisia jotka toimivat ihan oikeasti, tekevät siksakkia ja suoraa, ja ovat paljon halvempia kuin oikeat. Isäntä muisti jopa ostaneensa sellaisen kerran - tosin kohta parikymmentä vuotta sitten - työkaverilleen, joka oli tuskaillut verhojensa kanssa. Uudella pienellä koneellaan työkaveri oli hurauttanut verhoihin käännökset kuin millä tahansa paremmallakin masiinalla. Mietimme, että tokihan lasten koneet ovat nykyään vähintään yhtä hyviä elleivät jopa parempia kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ja päätimme että sellainen olisi varmasti Aurorallekin onnen omiaan.

Syntymäpäivänä odotus palkittiin. Ompelukone oli heti oma: pieni ja pinkki. Siinä oli alulanka ja päälilanka ja puolaustoiminto ja poljin niin kuin oikeassakin koneessa. Tarvikelaatikko löytyi ja valotkin siihen tuli. Mutta kun kone saatiin langoitettua ja toimintakuntoon, oli tulos täysi pettymys. Pattereilla toimiva kone ei jaksanut ommella edes yksinkertaista, napakkaa, ohutta puuvillakangasta. Saati sitten kaksinkertaista tai saumaa, mistään pehmeämmistä kankaista puhumattakaan. Langat menivät solmuun, neula ei liikkunut, koko kone meni jumiin ja lopulta suostui sanomaan vain jurrurrr..

Vaikkei Aurora sitä ääneen sanonutkaan vaan koitti urheasti vakuutella että ei haittaa, oli selvää että kelvoton kone oli aiheuttanut pahan mielen. Kirosimme mielissämme kaikki lastenleluvalmistaja-huijarit, ja tytön pettymyksen tuoma oma paha mieli sai meidät lupaamaan, että ostamme hänelle ihan oikean koneen. Eikä mitä vain konetta, vaan Singerin, lupasimme päälle.

Muutamankin kerran kesän aikana epäilys kalvoi mieltä; tuliko luvattua liikoja? Singerit osoittautuivat kalliiksi jopa käytettyinä! Eikä muista merkeistä ollut sen suurempaa apua. Kodinkoneliikkeitä rampatessamme tulimme viimein siihen tulokseen, että kukkaronyörejä oli hellitettävä jos konetta tytölle mielimme. Lupaus oli lupaus, ja tyttö koneensa ansainnut.

Viimein kone sitten saatiin. Singer kuten oli aiottu - eikä mikään käytetty vaan upouusi. Tytöllä oli nyt hienompi kone kuin äidillä!

Ompelun harjoittelu alkoi innolla. Isosiskokin, jolla oli jo jokunen ompelutunti koulussa takana, autteli ja opetteli itsekin mielellään. Joskus tosin äitiäkin tarvittiin: langat menivät sotkuun, tai neula jumiin.

Mutta harjoitus teki mestarin. Ompeluharjoitustöistä alkoi syntyä jotain oikeaa, ja pian tytöillä oli menossa varsinainen ompelubuumi: vanhoista kalsareista pieniä pusseja ommellen ja niitä napeilla koristellen - ja koulukavereille 0,10 eurolla myyden! - he olivat alkaneet tienata koneellaan puhdasta käteistä. Ennen kuin oikein tajusimmekaan mistä on kyse, pusseilla oli jo hirveä kysyntä. Tytöt kyhäsivät kokoon jonkinlaiset esitevihkoset ja kirjasivat kuumeisesti väri- ja nappitoiveita pieniin vihkoihin. Toteutus kalsari- ja äidin nappivalikoiman puitteissa.

Kalsaripussien myynti vei mennessään kuin sanomalehtien teko ja jako kesällä. Paitsi että tämä oli vielä parempaa, tästä sai rahaa! Välillä jouduin varoittelemaan tyttöjä liian agressiivisesta myynnistä peläten että koulun järjestyssäännöissä ei suhtauduttaisi kovin myönteisesti kaupitteluun. Mutta muuten katsoimme touhua isännän kanssa viistosti hymyillen: miten heitä voisi kieltää kaiken sen odottelun jälkeen. Sitäpaitsi kun into syttyy, sitä ei pysäytä mikään - vähiten vanhempien toppuuttelu.

Tietäisivätpä vain koulukaverit..

Itse harrastushan on kuitenkin mainio. Voisi sanoa että vintagea tuotuna karvan verran - tai kalsarinlahkeen verran - lähemmäs arkipäivää.

 

Kalsarinlahkeesta tulee erinomaisen helposti huoliteltu pussinsuu.

 

 

 Ja tässä retroa tuohesta, á la mummu.

 

 
 Tuohisormus vaikka kihlajaissormukseksi