Osuimme merenrantaretkellämme vahingossa havumetsään, jossa puiden latvat yltivät hädin tuskin pään korkeudelle ja jalkojen alla rahisi jäkälämatto.

Täällä pienikin ihminen tunsi itsensä isoksi - piti oikein kyykistyä että saattoi tuntea olevansa metsässä.

 

Omistuista alustaa piti vähän vieroksua - kehtaako tuota talloakaan?

Jos mahdollisimman harvoin askelin..? Etteivät menisi kaikki rikki.

 

Oli katajametsässä kuusikin. Mutta jottei se olisi tuntenut itseään erilaiseksi kaikkien matalien seurassa, se oli opetellut kasvamaan maata myöten.

Kuusen runko näkyy yläkuvassa oikealla, ja alakuvassa vasemmalla.

Oksat levisivät kymmenien neliöiden alueelle. Kuvaa siitä oli vaikea ottaa seisomatta kuusen päällä!

 

 

Runoraadissa oli runo Kysy kuusilta. Siinä katsottiin kuusta ylöspäin.

Mutta kuusta voi katsoa myös alaspäin.

Se olikin huono runo.

Mutta luonto on aina yhtä kiva ja yllättävä.