Illalla piti melkein itkua tuhertaa - pitääkö minun todella aamulla uskaltaa laskea pieni poikani yksin eskaritaksiin? Ihan omin päin kylmään maailmaan?

Aamulla maailma näytti kuitenkin vähemmän pelottavalta. Harmaalta ja kylmältä tosin, mutta tyynen rauhalliselta. Poika vakuutti uskaltavansa.

Taksi tuli ja vei, ja toi iltapäivällä pojan takaisinkin, ehjänä, hyvässä kunnossa ja touhukkaana.

Isosiskojen kanssa oli syöty "ravintolassa" lihapullia. Uuden kaverin kanssa keksitty hassuja sanoja taksimatkalla.

Tässä se oli, viimeisimmänkin irtiotto äidin helmoista - viimeisimmänkin ensimmäinen eskaripäivä.

 


Koululaisen aamuilme ainakin on hallussa.

 


Taksilla saatellessa juteltua:

- Ajatella, tuleeko sinusta nyt koululainen?
- Ei! Kun eskarilainen!
- Mutta sehän on melkein sama: se on esikoulu..
- Niin! Siellä esitetään koululaista!

 

 

Ps. rahan vähyys aina mietityttää, mutta toisaalta ymmärrän kuinka ylellistä tämä on - että voin saattaa lapset kouluun aamulla ja olla heitä vastassa illalla. Että ei tarvitse olla työelämän oravanpyörässä. Että voin opiskella.

Koitan joka päivä muistuttaa itseäni siitä, miten etuoikeutettu olen. Ja olenhan minä kiitollinen. Ei kiirettä, ei aikatauluja, ei stressiä - muusta kuin rahan puutteesta..

Ei kai tässä muuta, kuin tehdä jiikoorowlingit - istua alas, keksiä hyvä tarina ja kirjoittaa siitä miljoonia myyvä kirjasarja. Olen hautonut sitä jo useamman vuoden, eiköhän se tässä ihan kohta ala tapahtua..