Lastu kyseli meiltä blogaajilta lapsuuden lempipaikkoja.

Oma lempipaikkani taisi olla metsä. Ja syy siihen on hyvä: kotona oli ahtaat tilat - seitsemän henkeä ja kaksi huonetta. Siitä ei tosiaan riittänyt lapsille jaettavaksi edes yhteistä huonetta, vaan koko perhe - kissoineen ja koirineen - nukkui samassa kamarissa. Myöhemmin, kun kasvoimme ja tarvitsimme isompia sänkyjä, osa siirtyi nukkumaan keittiön puolelle. Mutta siinä vaiheessa sängyt veivätkin jo puolet asuintilasta. Äiti kertoikin, että siinä tarvittiin kekseliäisyyttä: ottaako nukkumatila asuintilasta korkeus- vai leveyssuunnassa. Hän maalaili ilmaan ajatuksiaan, ja isä rakensi. Ensin kamarin/olohuoneen puolelle yksi parvi, sitten keittiön puolelle toinen. Toisen parven myötä sain esikoisena ensimmäisen oman soppeni - parven alle rakennetun pöytätason, jonka ympärille keräsin oman maailmani.

Mutta jokaisella meillä taitaa olla jonkinlainen tarve yksinäisyyteen. Pienissä tiloissa, omasta sopesta huolimatta, yksityisyyttä ja rauhaa ei ollut, ja se kaivattu rauha löytyi vain ulkoa, metsästä. Miten paljon ihmiseltä vaatiikaan asua seitsemän hengen kanssa 20 neliön mökissä! Ei tarvitse edes olla suuri erakkosielu ymmäärtääkseen sellaisen elämätavan vaativuuden. Big brother:in laatikossakin elävillä on enemmän tilaa. Juuri viimeviikonlopun hautajaisreissulla sisko kysyi, muistanko kun olin kotona asuessamme kerran sähissyt hänelle "älä huokaile niin äänekkästi!" En muistanut tilannetta lainkaan, mutta sisko muisti. Sellaista meillä oli - liian tiiviin asumisen hyvät - mutta myös haittapuolet - tulevat näin myöhemmin esiin: jopa toisen hengitys saattoi joskus olla liikaa.

Ei pidä ymmärtää väärin, en vieläkään tiedä ihanampaa paikkaa kuin ahdas kotimme. Eikä äiti koskaan kieltänyt ottamasta uusia eläimiä, vaikka porukkaa oli muutenkin. Kerran kannoin koulusta kotiin laatikossa kaverin kissalta jääneen, vielä kodittoman pennun. Sillä ei ole kotia, sanoin, ja kissa jäi meille. Sitä seurasi toinen, kolmas.. Olemme yövyttäneet lokkeja, hoivanneet pikkulintuja, kasvattaneet harakoita.. Antaneet kodin huonosti kohdelluille koirille ja kotia vailla oleville kissoille.. Aina äiti oli apuna keksimässä eläimille pesiä ja makuupaikkoja. Jokainen elämä on tärkeä, jokaista apua tarvitsevaa autetaan - se oli äidin viesti, vaikkei sanoillaan, niin teoillaan. Kun ensimmäinen koiramme Biene sai kymmenen pentua, alkoi jo tosissaan olla keksiminen, minne kaikki majoitetaan. Onneksi oli kesä, ja äiti keksi rakentaa koirille oman lastentarhan pihalle. Näin saimme ainakin päiväsaikaan sisälle vähän tilaa.

Vaikka kyllä kai me lapsetkin asuimme kesäisin lähestulkoon ulkona. Ensimmäinen yö teltassa oli aina kevään kohokohtia!

Kerran kaikki kymmenen koiranpentua karkasivat tarhastaan lähimpään naapuriin, muutaman tyhjän tontin, haapametsän ja pikkutien toiselle puolelle. Näillä naapureilla oli tapana jättää ylijääneitä ruokia ulos eläimille - lapseton pariskunta - ja meidän koirat olivat vainunneet herkut. Naapuri ihmetteli pentujen paljoutta, kunnes keksi mistä ne voivat olla kotoisin ja soitti meille. Sieltä niitä sitten haimme: äiti, me lapset ja Biene - ja palasimme vielä isommassa letkassa koiranpentujen kanssa takaisin. Se oli varmasti näky; silloin elimme kuin 101 dalmatialaista-sadussa. Muutenhan elimme kai kuin Huvikummussa.

Toisella puolella tonttiamme oli varsinainen kuusimetsä. Se ei ollut hirmuisen iso, äkkiseltään laskettuna pari hehtaaria, mutta lapselle siinä oli ihan riittävästi. Lapsuuden vuosina se tuli juostua ristiin rastiin niin läpikotaisin, ettei siellä ollut ainoatakaan kuusta tai mätästä tai kuivunutta kantoa, jota en olisi tuntenut. Aluksi juoksin siellä Bienen kanssa, ja kun pienemmät sisaret kasvoivat, vein heidätkin metsään.

Metsä oli huonokuntoinen, ei meidän oma, vaan vanhan leskirouvan omistama ja unohtama, osittain aarnioituneeseen tilaan päässyt - siis varsinainen peikkometsä. Sen pohja oli peittynyt havupuiden pudottamista neulaista niin että maa oli vihreä ainoastaan keväisin, jolloin ketunleivät, metsäkortteet ja valkovuokot juuri ja juuri jaksoivat puskea itsensä paksun neulasmaton läpi. Kuusien alimmat oksat olivat kuivat ja neulattomat, joka juuri toi peikkometsämäisen tunnelman: auringonvalo siivilöityi matalalta kuusien lomasta maahan kapeina viiruina kuin sadussa.

Metsässä ei ollut mitään sen kummempaa tai erikoista paikkaa jonne olisin halunnut mennä, pääasia kai oli että sinne pääsi aina kun halusi. Metsän painaumat ja kohoumat ja vieressä myötäilevä joki antoivat joka päivälle uusia virikkeitä, ja metsän eri kolkista löytyi joka päivään sopiva tunnelma. Pellon laidalla, rotkon takana, oli vehreää, kun taas ylempänä, pikatien rajaamalla reunalla tiheämpää ja paljon kaatuneita runkoja. Keskellä metsää oli kuivaa ja paljon pystyyn kuolleita puita; siellä maa oli vuoden ympäri ruskeana neulasista. Rannalla kasvoivat isoimmat ja vanhimmat kuuset, kuin vartioiden meitä menemästä liian lähelle jokirantaa.

Joesta meitä varoitettiin, ja niitä neuvoja kuuntelimme. Mutta kieltoja rotkolle menemisestä tuli harvoin toteltua. Eihän minun metsässäni voinut olla yhtään nurkkaa jota en tuntisi. Myöhemmin, kun vein metsään myös pienemmät sisareni, katsoin, että kielto ei koskenut vanhinta. Rotko oli tietenkin metsän jännittävin paikka, sen kaikki nopeasti oppivat. Sen pohjalla lipui puronen joka laski jokeen, ja joen puoleisessa päässä siitä pääsikin hypäten yli. Mutta ylempänä - pikatien puoleista reunaa kohden mennessä - rotko syveni ja leveni nopeasti niin, ettei siitä päässyt yli kuin kaatunutta puunrunkoa myöten. Jostain syystä emme voineet ylittää rotkoa mistään muualta kuin tuon puunrungon tekemää siltaa myöten. Ojan yli rannassa hyppääminen olisi ollut kuin periksi antamista. Jos pienimmätkin olivat matkassa, talutimme heidät ensin rotkon yli puron laskupaikalta, ja menimme sitten - me isommat - ylittämään rotkoa ylempää.

Kun rotko oli selvitetty, avautui toisella puolella kuin uusi metsä - täällä oli enemmän lehtipuita ja vehreyttä, ja metsän peikkomaisuus katosi. Kun käveli pellon laitaan asti, kohtasi avaran maiseman ja auringonpaisteen. Joskus menimme sinne juuri auringon vuoksi - varsinkin syyskesällä - lämmittelemään peikkometsän kylmyydestä. Joskus otimme eväät mukaan ja söimme herkkuja pienen kukkulan päällä, kuin palkinnoksi suorituksesta. Kotiinpaluu tehtiin aina joen rannan kautta. Jännitystä riitti menomatkalle, kotiinpaluussa oli jo lempeämpi tunnelma. Ehkä emme viihtyneet rotkon toisella puolella lopultakaan kovin usein juuri sen vuoksi, että siellä oli liian vehreää ja valoisaa; omalla puolella oli enemmän taikaa.

Metsä oli lapsuuden suuri ystäväni. En koskaan ollut huolissani metsässä. Metsässä en koskaan jännittänyt. Metsä ei vaatinut pärjäämään hiihtokisoissa, tai lausumaan runoja luokan edessä. Metsä ei puhunut käsittämättömiä tai odottanut vastauksia. Metsä piilotti, tarjosi taikamaailman, johon saattoi kadota.

Luulen, että metsä on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen meihin kaikkiin, antanut pohjan terveelle mielikuvitukselle, kantanut läpi aikuisuuden, auttanut kohtaamaan kovia koettelemuksiakin.

Metsä, eläimet ja ahdas kotini - lempipaikkani.

Peikkometsän läpi kulkevalla polulla jokainen juurakko oli tuttu.

 

 

- Emäntä vuodatti -