Ihan tavallinen kameran jalusta, sääjettävilä teleskooppijaloila.

Kaikilahan näitä nyt on. Omani hankin joskus aikoihnaan 1990 luvun alusa, ihan vaan siihen sen perustarkotusta varten, eli pitämään kameran tukevasti paikoillaan kuvatesa hämärisä olosuhteisa, (lue: yökuvaus).

Muutamia vuosia vaan retuuttelin jalustaa selässäni hiihto- ja patikkareissuillani mettäsä mitä erilaisimpia kantohihinaviritelmiä kehitellen, kunnes kerran töisä ollessani aloin pohtia erästä toista ongelmaa: kun ottaa kuvia diafilimile, niin on kait ihan loogista ett omistaa myös diaprojektorin?

Diaprojektorin ongelma oli lähinnä kuvien esittelysä kankaale. Mihinkäs asettelet sen projektorin? Oisko tähän sopivaa korkeeta jakkaraa, muutama paksu kirijaki tarttis olla. Oisko jatkoroikkaa? Ym, ym.

Diaprojektorin ja jalustan yhteensovittamissuunnitelmat alakovat saaha uutta vauhtia ku onnistuin oululaisesta valokuvausliikkheestä investoimaan pari ylimäärästä kappaletta kameran kiinnityssovitteita.

Mittailin projektorin ulukomitat, ja tutkin masiinan painopisttheen paikan. Näien teknisten tietojen jäläkiin aloin työmaala leikkailemaan uuestthaan sulatukseen menevästä peltilevyn kappahleesta sopivaa alustaa projektorile. Levyn takareunan pokkasin 90° kulumaan stoppariksi.

Tai ainaski mie luulin ett siinä tarttee olla sellanen reuna mihinkä projektori nojais. Käyttö tosin myöhemmin osotti, ett eipä sitä pokkausta ois välttämättä tarttenukkhaan - masiinan kumitallat piti kyllä koneen hyvin paikoillaan siinä pellin päälä iliman sitä reunustaki. Ruuvinreikä vaan painopisttheen kohale, ja kiinnityssovite kiini. Á vot! Nyt oli projektorin käyttö kotona ja kylilä heleppoo. Jalusta vaan matkkhaan, ja se yksinkertasen kätevä peltilevy. Aina oli kone sopivala korkeuela, ja -ettäisyyelä valakokankaasta.

Aika kulu, ja vario veny. Filimikamerat vaihtu digimalleihin, ja niinpä jäi myös diaprojektori, niin ku sen aluslevyki sängyn alle talttheen -unohuksiin keräämään huonepölyä ilimasta. Erräänä päivänä Aurora tyttäreni sai papalta lahajaks ite maalattavan canvastaulun ja värit. No tauluhan tieteski ois pitäny hetimiten päästä maalaamaan, vaan mistäpäs taulule maalausteline?

Emäntä muisti omistaneensa joskus nuoruusvuosinaan eteläsä asuessaan sellasen, vuan eipäs sitä telinettä ollukkhaan näkyny vuosikymmeniin. Mitäpäs sitte ettheen. ”Iskää!! Onko sulla mitthään maalaustelihneeksi sopivaa telinettä...?”

Tovi piti miettiä asiaa, ja sit tuli miehleen ett eipä mulla oo muuta telinettä ku tuo kameran jalusta... No mutta HETKINEN! Onhan mulla se projektorin aluslevy, ja siinähän on se pokkauski yhä vielä toisesa reunasa. Levy vaan kiini jalustaan, säätö oikeele korkeuele, taulu telihneeseen, ja siinähän se, Auroran maalausteline. Ainaski yhtä hieno ja tukeva ku Picasson käyttämä, mitä nyt vähän modernimpi kääntyvine ja pyörivine päineen.

Moneenpa se on vuosien saatosa siis taipunu tämä ihan tavallinenki jalusta joka on seissy millon minkäki pellon tahi suon reunala kannatellen joko kameraa tai kaukoputkee. Siitä on ollu jopa diaprojektorin jalaksi, ja niin ku ehkä huomaatte niin myös maalaustelihneeksi.

Eipäs tuota jalustaa ostaisa ois kyllä arvannukkhaan ett kuinka käytännölliseen kapihneeseen sitä tuliki rahansa sijotettua.

 
 Auroran jalusta

 
 Sisustusta omalla taiteella