Vietimme isännän 40-vuotisjuhlat shampanjakarkkeja syöden ja lasten joululahjaksi saamalla autoradalla kisaten niiden neljän tunnin aikana, jotka meille perjantai-iltana jäi junan lähtöä odotellessa.

Suunnitelmat olivat alunperin toiset, ja vielä perjantaina päivällä elätimme toiveita edes pienimuotoisista kemuista kaupungissa, vaikka vain hyvin syöden, alkuperäisen suunnitelman laihaksi lohduksi. Mutta ihmeeksemme uudenvuodenpäivän iltana ei kaupungilla ollut yksikään ravintola tai ruokapaikka auki, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi torin nakkikioski, jolla sitten kävimmekin pikaisesti suolaista haukkaamassa. Mutta jotta tunnelma ei olisi latistunut täydellisen mikakaurismäkimäiseksi aution kaupungin autioiden risteysten punaisissa valoissa seisoessa - sinapit rinnuksilla, risupallojen lentoa katsellen -  päätimme palata illaksi kotiin ja käyttää aikamme edes hyödyllisesti: shampanjakarkkien ja kaksintaistelun lomassa pyykkiä ja astioita pesten. Ei sitä joka poika pesekään pyykkiä 40-vuotispäivillään.

Autokisan tulos jäi hiukan epäselväksi, vaikka molemmat suvereenisti julistivatkin itsensä voittajaksi. Ehkä ratkaisu saadaan emännän 40-vuotispäivillä muutaman kuukauden kuluttua..ü Junassakaan emme jaksaneet ravintolavaunuun kiikkua, katsoimme vain läppäriltä jonkin aikaa Monty Pytonin elokuvaa ja kaaduimme nukkumaan. Lieni juuri sopiva päätös kummallisille synttäreille.

Hautajaisiin päästiin ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, yöjunan ja varsinkin yhteysjunien vaihtelevasti toimivista jarruista huolimatta. Junalla matkustaminen näillä pakkasilla kieltämättä arvelutti - mutta vaihtoehtona olisi ollut automatkan päätteeksi silmät ristissä puolitajuttomina hartaustilaisuudessa istuminen, joten päätimme kokeilla onneamme. Tämänaamuinen turma Helsingissä tosin vain vahvistaa käsitystä onnenkaupasta - yhtä hyvin olisimme saattaneet viettää hautajaiset jossain metsätaipaleella keskellä korpea - kuten mummille kävi kerran pohjoiseen tullessaan. Mummin juna seisoi silloin, sen talven kovimpien pakkasten ja lumentulon johdosta 18 tuntia keskellä erämaata. Maasto oli sellaista, ettei sinne muka voinut järjestää minkäänlaista vaihtoehtoista kyytiä. Ja silloin elettiin sentään jo 2000-lukua. En muista, kuinka paljon tuohon tarinaan on vuosien varrella kertynyt lapinlisää, mutta oli nyt kyse kahdeksasta tai kahdeksastatoista tunnista, pointti on siinä, että veeärrän pitäisi tehdä jotain. Näitä uudempia junia ei todella ole suunniteltu meidän oloihin.

Hautajaisista ei sen enempää - yksi energinen ja merkittävä persoona on keskuudestamme poissa. Tilaisuus oli pieni ja kaunis. Elävä esiintyjä toi lauluäänellään kyyneleet silmiin - vai kappalevalintako sen teki: meren ja tunturien ystävälle Myrskyluodon Maijaa ja Täällä Pohjantähden alla. Paperia kului, neniä niistettiin.

Huokasimme syvään ystävien ja sukulaisten kanssa kuin yhteen ääneen: ainoa paikka missä nykyään näemme, tuntuu olevan hautajaiset.

Kauempana asuvien kesken se pitääkin paikkansa.

Päätimme tehdä asialle jotain, ja kyhätä kokoon jonkinlaiset sukujuhlat. Ihan epäviralliset (onko niitä virallisia?), pääasia että puitteet olisivat iloisemmat. Saa nähdä, kuinka ja koska suunnitelma toteutuu.

Veljen sydän

Veli käytiin myös samalla reissulla tervehtimässä, tietenkin, siellä lähellä ja saavutettavissa kun nyt oli.
Lunta näytti olevan enemmänkin kuin pohjoisessa: haudalle oli ihan työläs päästä - enkä tietenkään millään halunnut polkea siskojen veljelle piirtämää sydäntä täyteen jalanjälkiä.
Kun männyn ja hautakiven ja viereisen ristin välissä kaivelin kynttilöillemme tilaa, lumen alta löytyi hautautuneena yhä uusia ja uusia kynttiläkerroksia, kuin arkeologisissa kaivannoissa. Miten nopeasti lumi peittää kaiken alleen - lasten lapiot ja pulkat - hautakynttilät. Lumen alta löytyneet puoliksi palaneet kynttilöidenkuoret olivat lohduttavia: kuin ystäviä.

Mummilla on nykyään, hän selitti meille, hautakassi. Siinä on kaikkea tarpeellista haudalle vietävää niin, ettei joka kerta haudalle lähtiessään tarvitse erikseen muistella, onko esimerkiksi tulitikut matkassa - tai siihen tai tuohon lyhtyyn sopivia kynttilöitä. Hautakassia on helppo täydentää tarpeen tullen niin, että se on aina valmiina. Mummi kai kantaa sitä mukanaan kuin työaikoinaan salkkua. Hautakassista löytyy myös mm. taiteltava puutarhalapio ja muita työkaluja istutuksia ja muita mieleen juolahtavia koristeita tai korjaustoimenpiteitä varten.

Mummin hautakassi toi mieleen erään tsunamista selvinneen lesken ajatuksia; hän kertoi vievänsä mm. vappuna miehensä haudalle vappuviipperän, ja jouluna polttelee siellä lastensa kanssa sädetikkuja. Vaikka mummin hautakassi on tragikoomisuudessaan ihan liikuttava, kertoo se myös samaa: vainajan luona vierailun voi ottaa osaksi arkea siinä missä juhlaa. Eikä haudalla käynnin tarvitse olla vakavaa.
 

Enon hautajaisissa serkkujemme kanssa jutellessamme tuli esiin sellainenkin erikoinen, joissakin työporukoissa alkanut tapa, että ihmiset kuvauttavat itsensä säännöllisesti. Juuri sen varalta, että jos (ja kun) sattuu kuolemaan, niin omaisilla on sitten ajantasaiset kuvat saatavilla esimerkiksi muistotilaisuuteen.

Tämä kirvoitti ajatuksia oman hautakassin kokoamisesta. Eräänlainen portfolio jossa olisi tekstit ja runot ja historia ym. kaikki valmiina mietittynä. Pääsisi sukukin surussaan vähemmällä.

Ehkä tämä ajaa vähän samaa asiaa kuin taannoin mainitut elävät hautajaiset. Hautajaisportfoliota voisi vain koota pitkin elämäänsä, äkkikuoleman varalta - joka oli valokuvauttamisenkin yksi ajatus - mutta viimeistään sairasvuoteella olisi hyvä aloittaa, jos sairastaessaan jaksaa. Se antaisi ainakin puuhaa. Tekstejä voi paremman puutteessa vaikka luoda siinä paikassa lisää, jos niitä ei ennestään juuri ole. Niin oli enokin tehnyt: kirjoittanut runoja ja kirjeitä sairaalassaoloaikanaan vanhojen tuotostensa lisäksi. Niitä myös muistotilaisuudessa luimme.

Mikä ihana keino tulla läsnäolevaksi tilaisuuteen. Miten oivallinen tapa siirtyä meihin.

 

*** ***

 

Tässä taiteilija, joka on aina mielestäni muistuttanut enoani - eikä vähiten ulkonäkönsä puolesta.

Minua niin liikuttaa tuo Loiri, että laitan toisenkin. Elämä jo näkyy naamassa ja äänessä, mutta kunpa hän jaksaisi pitää itsestään huolta. Tällaista tulkkia ei ole eikä tule toista, luulen. 

 

Tässä taasen se laulaja, joksi enoa on ainakin nuorempana luultu - kun kummallakin on ollut tummempi tukka..ü