Tämä on sairaskertomus pienen pojan tyräleikkauksesta - helpotukseksi tiedonjanoon niille vanhemmille joita tuleva koitos kenties huolettaa, tai lukemiseksi muuten vain uteliaille ja sairaskertomuksiin mieltyneille.

Aukustin tyrä tuli esiin "mahakipuna" jo kesällä, ja oikeanpuoleinen nivustyrä todettiin terveyskeskuslääkärin toimesta. Varsinaista lääkärintarkastusta ja leikkauspäivää saatiin odotella kuitenkin puoli vuotta, jonka aikana ehdittiin kyllästyä, unohtaa, maalailla piruja seinille ja toivoa tietenkin että kaikki menee hyvin - sitten, kun.. Pojan kaikkein vilkkaimmissa leikeissä ja pompuissa kokemat mahakivutkin jäivät välillä kokonaan, ja riehumiskiellot unohtuivat.

Syksyn tullen leikkauspäivä alkoi olla jo lähellä, samalla kun ylimääräinen mörkö, uutiset sikaflunssasta lähestyivät maailmalta. Kauhu-unissa sikaflunssa iski juuri sairaalan ovesta sisään astuessa tartuttaen leikkaushaavaan kauheat kuolemanpöpöt. Syyskuussa kuitenkin käynti lääkärintarkastuksessa, ja kahden kuukauden päästä siitä viimein leikkausaika. Äiti alkoi varautua tulevaan nukutukseen suunnittelemalla siitä mahdollisimman rauhallista ja iloista tapahtumaa - siltä varalta että se olisi viimeinen näkeminen - samalla peläten että tirskahtaisi kuitenkin itkuun siinä vaiheessa kun pienen pää painuisi uneen.

Myöhemmin tulimme kuitenkin huomaamaan, että sellaiseen tilanteeseen me vanhemmat emme koskaan joutuisi, että nenäliinoja tarvittaisiin.

Leikkauspäivän aamuna oli aikainen herätys, mikä oli hyvä, sillä syödä ja pisaraakaan juoda ei saanut kuuteen tuntiin ennen leikkausta. Yön jäljiltä suihkunpuhtaan ja tyhjävatsaisen potilaan ylle oli siis helppo vain pukea puhtaat ja pehmeät vaatteet, ja nousta suoraan autoon.

"Paina tuosta."

7:30 saavuttiin sairaalan lastenosastolle, jolla otettiin heti alkajaisiksi paino ja verenpaine. Reipas poika sai käynnistää verenpainelaitteen itse, ja jännitys vähän hellitti, vaikka näkyikin vielä hienoisena nousuna mittarissa. Pakollisten papereiden täyttämisen ja allekirjoittamisen - mm. nukutusluvan - jälkeen pääsimme huoneeseemme, joka oli potilaan iän mukaisesti numero viisi (5), ja ikkunapaikka. Vaihdoimme päälle väljät sairaalavaatteet ja kävimme taloksi. Lastenosaston runsaasta videovalikoimasta löytyi nopeasti mieluista katsottavaa, ja leikkauksen odottelu sujui kepeästi Aku Ankan tahtiin. Aikainen herätys ilmeisesti raukaisi muutenkin, sillä Aukusti makoili sängyllä mielellään. Pian hoitaja toi myös rauhoittavan, suun kautta otettavan mehukocktailin, joka antoi laiskotteluun ihan uutta puhtia. Lääkkeen jälkeen ei olisi saanut enää nousta sängystä, mutta siitä ei todella ollut pelkoakaan.

Typerät vaatteet!

Ennen yhdeksää lähdimme sänkyä työnnellen leikkaussalia kohden, joka oli varattu tasan yhdeksäksi. Saattomatka oli lyhyt, sillä yllätykseksemme meitä vanhempia ei päästetty edes leikkausosastolle johtavaan käytävään, vaan jouduimme jättämään hyvästit vielä hereillä olevalle potilaalle hissiaulassa. Kaikki kävi nopeasti. Annoimme pojalle oman leijonansa kainaloon: "pian nähdään", ja jätimme sammaltavan ja silmät puolitangossa - vieläkin varsin innokkaasti - höpöttävän potilaan hoitajien huomaan. Ilmeisesti jännitys kompensoi rauhoittavan lääkkeen vaikutusta sen verran, että uni ei päässyt koskaan kunnolla yllättämään.

Joulupukki, Leijo, ja punnittava oksennuspussi

Leikkaussaliin mennessä Aukusti oli saanut valita itselleen toisenkin unilelun, sillä mukana olevan leijonan viereen oli kolmen tunnin päästä heräämöön mennessämme ilmestynyt pehmeä, hernepeppuinen joulupukki. Aukusti tervehti meitä iloisesti istuallaan, ja saimme jälleen kuulla, että tässä oli harvinaisen reipas ja hyväntuulinen potilas. Meidän ei auttanut kuin uskoa ja ottaa kehut ylpeinä vastaan, sillä hissiaulan ja heräämön välisistä tapahtumista meillä ei ollut harmainta aavistustakaan.

Aukusti ihmetteli peukalossaan olevaa, omasta mielestään "peukalon pituutta mittaavaa" pyykkipoikaa ja kämmenen nestekanyylia. Pulssi toimi: kun poika huomasi, että käden heilautus aiheutti monitorissa matalien kukkuloiden sekaan vuorenhuippuja, niitä alkoikin kohta syntyä sinne oikein urakalla. Ihan selvästi nukutus alkoi mennä ohi, vaikka tekikin vielä temppujaan kehossa: ensimmäinen mehuhuikka tuli noin vartin odottelun jälkeen ylös.

Saimme kuulla, että nukutus oli tehty maskissa. Nivuseen noin viisi senttiä pitkän haavan päälle oli vedetty ohut kalvo - kuin elmukelmua - joka saisi olla viisi päivää haavan päällä estämässä ompeleiden repeytymisen ja mikä tärkeintä, bakteerien pääsyn haavaan. Saunat olisivat pannassa, ja suihkukin pari päivää. Samoin kaikenlainen hyppiminen  ja törmäily. Kontrollikäyntiä ei tarvittaisi, jos mitään hälyttävää ei ilmenisi, ja ompeleetkin sulaisivat aikanaan itsestään.

Huoneeseeen palattuamme saimme lisää mehua, ja hoitaja toi myös mehujäätä mahan rauhoittamiseksi. Jälleen vietimme aikaa elokuvaa katsellen, ja odotellen, että jalat alkaisivat kantaa. Kun mehu ja jäätelö alkoivat pysyä sisällä ja potilas piristyä - ja vaatimukset hirvikäristyksestä kiihtyä! - hoitajat toivat viimein ison annoksen kinkkukiusausta huoneeseen. Ruoka maistui erinomaisesti.

Vatsa täynnä. Aukustilla ja hoitajalla juttu luistaa.

Päivä oli täynnä ja kahdeksan tuntia kulunut, kun saimme luvan pukea ja poistua. Hoitaja irrotti Aukustia koko heräämisajan häirinneen kanyylinkin viimein pois, ja antoi pojan valita leluauton läksiäisiksi, kiitokseksi reippaudesta.  Nestemäisen tulehduskipulääkkeen (Pronaxen) ottamista suositeltiin ja parasetamolia sen kanssa ainakin aluksi, paitsi tulehdusten ennaltaehkäisyksi, myös kivun pitämiseksi loitolla. Mielessämme hoitajan neuvo, että jos kivun päästää päälle, sitä on paljon vaikeampi myöhemmin aloitetulla lääkityksellä saada pois, suorimme apteekin kautta kotiin.

Välttelemään sikaflunssaa ja hyppimistä - ja toipumaan.

 
Omin jaloin leikkauksesta

 

"Siellähän oli ihan kivaa."

- Aukusti

 

 

Kiitokset tosi mukaville hoitajille Merjalle ja Minnalle sekä sympaattiselle lastenlääkärille Outi Nybergille.