Veljen kuolemasta tulee kaksi vuotta.

Kaksi vuotta - kuin ikuisuus, ja kuin eilispäivä.

Suru ei enää lyö vasten kasvoja ja yllätä niin kuin vuosi sitten; nyt se on syvemmällä, koteloituneena lihakseen niin kuin vanha vamma, tai kuin sairaus, josta ei koskaan parane mutta jonka kanssa voi elää - koska on pakko.

Veljen äänen ja naurun muistan vielä. Olen odottanut ja pelännyt sitä päivää, etten enää muista. Meneekö siihen kaksi, vai kymmenen vuotta.. Vielä se kaikuu mielessä, ja tulee helposti esiin, ei tarvitse edes keskittyä. Veljellä oli muuten kaikuva ääni. Ihan kuin olisi koko ajan echo päällä, niin kuin Hurriganesin I will stay-kappaleessa. Vai kultaako aika muistoja..

Veljen vähäiset valokuvat tuntuvat yhä harvalukuisemmilta. Muistelmia kootessaan sen huomaa konkreettisesti - uusia ei tosiaan tule, ja samoilla kuvilla on kyettävä luomaan kaikki uusi. Se on tietenkin vaikeaa, mutta ennen kaikkea hirvittävän surullista.

Kahdessa vuodessa on tullut huomaamaan, että elämä on muuttunut vakavammaksi kuin aiemmin, mutta samalla myös pelkästä elämisen riemusta onnellisemmaksi. Sillä vaikka tässä huomaa kyynistyneensä, toisaalta on myös oppinut arvostamaan jokaista hengenvetoa jonka saa vetää, ja jokaista aamua jona saa nousta. Hirveä klisee, mutta kertoo siitä, että se sisimpään pesiytynyt tunne, joka jatkuvasti muistuttelee että jokainen hetki täällä voi olla viimeisemme, on todella opettanut elämään. Jos ei täysillä, niin täydesti - kaikesta näkemästään ja kokemastaan nauttien.

Sisko kertoi vastaavia tuntoja Afrikanmatkastaan - siellä kun kaikki kuulema sujuu kaikkea muuta kuin aikataulujen mukaan. Yhtäkkiä eurooppalaisille tyypillinen kiire oli alkanut tuntua turhalta - tai ainakin tilanteeseen sopimattomalta - ja hän oli alkanut nauttia ympäristön paineiden luomasta kiireettömyydestä ja pakollisista odotteluista täysin siemauksin muunmuassa maisemia ihaillen. Ajatella tuossa on Sahara. Asiat huomaa kunnolla vasta kun niitä pysähtyy katsomaan. Tekisi itse kullekin hyvää tehdä tuollainen reissu.

Mutta siskon matkasta myöhemmin lisää, jos hän antaa luvan.


Rajattoman kappaleet ovat jostain syystä näinä kahtena vuotena olleet erityisen puhuttelevia. Ehkä siksi, että heillä on paljon hiukan surumielisiä, haikeita tai melankolisia kappaleita - siis elämästä kertovia.

Butterfly kertoo perhosesta, joka levittää siipensä ensimmäistä kertaa, kuivattelee niitä hetken, löytää kumppanin jonka kanssa iloitsee päivästä, ja seuraavana päivänä kuolee. En voi laulua kuunnellessani olla ajattelematta veljen lyhyttä elämää. Kaunis, kuin perhosella.

Siksipä taas, uusi laulu veljelle. Suru tosiaan muuttuu. Se pehmenee.

(Tässä sama linkkinä, jos tuo youtube ei jostain syystä näy)

 

 

Ps. jos joskus tohdin, teen videon yllä mainitulla Hurriganesin kappaleella. Mutta se on, jos voi sanoa, lähes "pyhä", enkä ole tohtinut siihen koskea. Ehkä parempi näin. Jääköön kullekin kappaleen tuomista muistoista omat mielikuvat.