Höh, sininen nalle, tuli Wilhelmiinan elämään eräänä elokuisena päivänä, kun Wilhelmiina ei ollut vielä järin suuri. Höhillä oli punainen nappinenä ja maalatut silmät, ja Wilhelmiina nimesi sen itse, heti kun oppi lausumaan sellaisia sanoja kuten "Ö" ja "Tö", tai "Hö". Wilhelmiina ja Höh olivat hyvin pian erottamattomat.

Höh oli aika epätavallisen näköinen nalle, mutta ehkä siinä olikin sen salaisuus: Wilhelmiina erotti sen heti kaikkien muiden joukosta, vaikka se olisi istunut keskellä nallemerta. Eikä Höhin vetovoima koskaan hälvennyt, vaikka vuosia kului ja Wilhelmiina kasvoi. Vaikka Höh muuttui likaiseksi ja nuhjuiseksi, ja vaikka sen toinen silmä leikkien tiimellyksessä irtosi ja katosi, silmäpuoli Höh kulki Wilhelmiinan matkassa aina ja kaikkialla; kaupassa, kylässä ja jopa hammaslääkärissä.

Tuli aika, jolloin Höh sai Kaverin. Kaveri oli vaaleanpunainen pupu, jolla oli vaaleanpunainen nenä ja punareunuksinen sydän rinnassa. Wilhelmiina asetteli Kaverin ja Höhin Pikkusiskonsa viereen lastenistuimeen, ja sinä päivänä, juhlan kunniaksi, Höh:kin kylvetettiin. Mutta Höhin ja Kaverin onni ei kestänyt kauan. Eräänä loppukesän päivänä, melko pian Kaverin saapumisen jälkeen, Höhiä ei näkynyt yhtäkkiä missään. Ei Wilhelmiinan kainalossa. Ei sängyssä. Ei keinussa, eikä syöttötuolissa. Sitä haettiin kaikkialta.

Viimein Wilhelmiinan perhe laati katoamisilmoituksen, joka tulostettiin papereille ja jota jaettiin kauppojen eteisiin ja puhelinpylväisiin. Siihen laitettiin puhelinnumerot ja tunnistustiedot, ja kerrottiin, että sinistä nallea kaipasivat pikku Wilhelmiina sekä tyttöystävä Kaveri.

Mutta Höhiä ei löytynyt.

Kului vuosi, vähän seuraavaa. Välillä Höh:iä ikävöitiin, välillä se jopa unohtui. Leikit jatkuivat. Kaverikin jäi nurkkaan lojumaan, eivätkä Wilhelmiina tai Pikkusisko kiinnostuneet enää muistakaan nalleista - sen enempää vanhoista kuin niistä uusistakaan, joita heille tuotiin.

Eräänä päivänä Wilhelmiinan tuli aika lähteä hammaslääkärin, vuositarkastukseen. Hammaslääkärin vastaanottoaulassa oli lelunurkka aivan samalla tavalla kuin oli ollut aina, ja Wilhelmiina asettui leikkimään ja odottamaan vuoroaan tuttuun tapaan. Ja aivan yhtäkkiä Wilhelmiina näki ruskeassa lelulaatikossa kummia: sieltä häntä tuijotti, kuin huutaakseen: "Huomaa jo!" sininen nallen naama ja hyvin tutun näköinen silmä.

Sitä ihmetystä ja riemua ei voi sanoin kuvailla; ikuisesti menetetyksi luultu nalle oli palannut kotiin; Höh ja Kaveri olivat taas löytäneet toisensa.

Kaikki oli hyvin vähän aikaa, kunnes kotona alkoi uusi aika: muutto uuteen taloon. Alkoi vuosi, jonka aikana kaikki oli mullin mallin. Vanhan talon tavaroita oli laatikoissa uudessa talossa, ja pusseissa vanhassa talossa. Oli tavaroita, joille ei ollut löytynyt vielä sopivaa paikkaa, oli tavaroita jotka olivat menossa pois, ja oli tavaroita jotka miettivät vielä.

Kaikessa siinä hötäkässä Kaveri katosi.

Kukaan ei sitä heti huomannut, mutta jonkun ajan kuluttua, kun laatikoita ja pusseja alettiin purkaa auki, joku alkoi ihmetellä, missä on vaaleanpunainen jänis. Höhin Kaveria alettiin etsiä, mutta koska kenelläkään ei ollut oikein aikaa, ja kun jänistä ei heti löytynyt, asia pikkuhiljaa unohtui. Ja niin unohtui Höh:kin leikeistä, ja vanha nalle jäi erääseen tuoliin istumaan, uuden, ison talon hiljaisempaan nurkkaan.

Sikinsokin-vuosi kului, ja tuli uusi kesä. Wilhelmiinan isä alkoi purkaa vanhaa taloa. Samalla talosta raivattiin kaikki sinne jäänyt loppu tavara. Sieltä, sahanpurun ja muun roinan keskeltä löytyi myös mytty, joka juuri ennen jätesäkkiin joutumistaan paljasti takamuksestaan vähän vaaleanpunaista.

Kaveri laittettiin kiireen vilkkaa pesupaljuun.

Höh ja Kaveri vanhuudenpäivillään

Höh ja Kaveri ovat tänä päivänäkin lasten leikeissä mukana. Välillä lapset laittavat ne vierekkäin istumaan jonnekin soveliaaseen paikkaan, kuin antaakseen vanhalle parille hetken hengähtää, ja viettää aikaa yhdessä.

Siellä ne varmaankin muistelevat seikailujaan, tai kuka tietää, suunnnittelevat seuraavaa..

Lähdössä taas..