Kun on aina katsonut karsaasti kaikkia kuntopyöriä ja soutuvehkeitä ja pitänyt ulkona liikkumista ainoana oikeana urheiluna, ei arvaisi itsekään että sitä menisi ja pyytäisi joulupukilta lahjaksi stepperiä. Mutta niinpä se vain tuli tehtyä, ja sellainen tuli vielä saatua!

Pakko oli antaa periksi, sillä lenkille ei nykyään ehdi. Ei sillä että niitä lenkkejä olisi tehty ennenkään! Mutta aiemmin saattoi hyödyntää työ- tai koulumatkat kävellen tai pyörällä liikkuen, toisin kuin nyt maalla asuessa, "kaukana kaikesta".

Aloin siis katsella tässä viime syksynä kuntolaitteita varovasti tutkiskellen, ja oikeastaan ihan ihastuin viimein yksinkertaiseen, seisaaltaan poljettavaan askeltajaan.


Äitin uusi stepperi


Niinpä niin. Miten pitääkään paikkansa sanonta "koskaan ei pidä sanoa ei koskaan". Siitä on esimerkkejä ympäri tuttavapiirin - ja oman elämän. Ja olettekos muuten huomanneet, että esim. elokuvissa, se tyyppi jota nainen inhoaa eniten, on kohta tämän sängyssä? Pätee kyllä elävään elämäänkin. Ei koskaan, ei ikinä ainakaan SEN kanssa..

Niinpä niin.
Kuinka lähellä tämä on sitten fanatismia, onkin hyvä kysymys. En ole koskaan kuullut fanaatikon muuttaneen mieltään - joskos olen sellaista koskaan tuntenutkaan.. Mutta mikäs sen heidän kohdallaan sitten estää?

Mutta nyt harhailee ajatus.

Tällä tekstillä emäntä osallistuu siis Ruskan kuntoiluhaasteeseen ja lyö samalla kaksi kärpästä yhdellä iskulla:
stepperin kyydissä uutisia ja dokumentteja katsoessa kulttuurikuntokin nousee, eikä tarvitse sanoa kuten lastenkirjassa Karhukirjeitä kaukomailta, jossa Kreikanmatkalla todettiin, että sivistys lähti täältä - vain rauniot jäivät.