Maastoretki jatkuu.
Oulujoen rannalla käytiin katsomassa maanvieremää, josta joku ulkomaalainen proffa oli 90-luvulla käynyt henk. koht. lapioimassa ja laskemassa jääkauden jälkeisten lustojen määrän. Lustot ovat savessa kuin vuosirenkaat puissa, talvi- ja kesäluston erottaa väristä ja paksuudesta, ja niiden avulla saa tosiaan laskettua kerrostuman iän. Uhrattuaan koko kesän lapioimiselle hän oli viimein saanut laskettua 78 lustoa, mistä voi kai päätellä että melko nopeasti jään vetäydyttyä tuollainen kerrostuma on jäätikköjärveen muodostunut.

Täältä löytyy aika hyvä selvitys jäätikön sulamisvesien aikaansaamista kuvioista. Siitä sivulta myös vasemmanpuoleinen linkki "savi ja siltti", kuvaa juuri lustosaven muodostumista.

Vieremä oli, yllätys yllätys, tänä vuonna erityisen valuva, ja meidän oli kiikuttava ylemmäs nähdäksemme lustoja. Liukkaalla ja luisevalla rinteellä keikkuessa ei tehnyt mieli kaivella kameraa lustoja kuvatakseen, mutta ylös päästyämme ja tukevaa maata jalkojen alle saatuamme kamerakin löytyi jälleen.

Lustoja tuossa kuvassa tosin ei sitten enää näykään.

 

Meinasi kamera pudota kokonaan kun hoksasi katsella muutakin kuin jalkojensa juureen.

 

Seuraavaksi oli vuorossa dyynit, jotka nimestä päätellen olisi kuvitellut olevan jotain kasaantuneeseen rantahiekkaan viittaavaa. No, olihan se sitä, mutta niin hyvin naamioituneena, ettei niitä dyyneiksi olisi tajunnut ellei meille olisi niin sanottu.

Urheiluopiston dyynit ovat varsin tavallisesta poikkeavia, niissä ei esim. näy selvää tuulen suuntaa, vaan jäätikön jälkeinen rannikkotuuli on pyöritellyt hiekkaa sinne tänne ja kasannut epämääräisiä kumpuja. Ne ovat niin omanlaisiaan, ettei niille ole edes nimeä (johon me ihmettelimme, että niillehän olisi sitten voinut antaa nimeksi vaikka oulumaiset dyynit! :)

Monikohan tietää pururadalla juostessaan kulkevansa dyynien välissä?

Iso dyyni

 

Suolla kulutettiin kurssin kolmesta päivästä viimeinen. Mutta vetisen kevään vuoksi luonnontilaisille soille ei ollut asiaa, ja jouduimme tyytymään ojitettuun suohon. Me kun olimme valmistautuneet rämpimään!

Pettymys oli suuri. Mutta taas erikoiset olosuhteet opettivat, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mättäistä koivikkoa ei olisi ikinä osannut mieltää suoksi, mutta sinne proffa meidät vain johdatti, ja kun kairalla otettiin näytteet, ihan oikeaa turvettahan siellä oli.

Perusteellisen puristelun jälkeen päädyttiin analyysiin "rahkainen saraturve".

Proffa esitteli myös vivianiittia, jota tällä suoalueella löytyy jostain syystä runsaasti. Fosforipitoisen mineraalin alkuperää ei ole osattu selittää, mutta muuten opella oli kyllä kerrottavana aiheesta monenlaista juttua. Sininen vivianiitti on kuulema Venäjällä paljon käytetty, josta ilmeisesti maalle tyypillinen "vanha sininen" ilme. Joka on käynyt Venäjällä, voi tietää paremmin - näin asian ymmärsin. Vivianiitti on myös ollut jonkinlainen seremoniaväri kaiketi jo antiikin ajoista lähtien, ja naiset ovat käyttäneet sitä myös meikkinä. Täällä löytyy jotain aiheesta. 

Vivianiittia on käytetty myös maanparannusaineena, mutta se sitoo kuparia, ja jos vilja alkaa tehdä jyvätöntä satoa tai lampaat eivät karitsoi, kyseessä voi olla vivianiitin aiheuttama kuparinpuute maaperässä. Nykyään sen käyttö lannoitteena onkin lopunut, ja peltoon joudutaan lisäämään ravinteita jos siellä on vivianiittia. Siinä katselimme kun maanomistaja ajeli traktorillaan valtavia peltojaan, ja ope mietti, ettei tämä tietenkään ole parasta maata viljeltäväksi.

Nykyään vivianiittia käytetään kuulema lähinnä talomaaleissa.

 

Mielenkiintoinen kurssi opetti, jos ei muuta ainakin sen, että kaikki näkyvissä olevat maaperän muodot ovat meillä tosiaan jääkauden jälkeistä - tai ainakin muovaamaa. Ja sen, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.. tai näytä siltä mitä on.. ü