Meillä on hääpäivä. Valittiin tämä koska saadaan joka vuosi kaupungilta upeat ilotulitukset! 

Oikeasti vuoden ja vuosituhannen vaihde vain tuntui juuri oikealta - ainoalta oikealta - ajankohdalta häille sinä vuonna, tuoreina vanhempina ja vasta kihlautuneina. Vasta jälkeenpäin tajusimme saaneemme hääpäivän matkassa mukavan ilmaisen lisän, ja sehän ei ainakaan päivän hohtoa ole himmentänyt - kaikki juhlivat hääpäivänämme!

Muisteltiin tässä eräänä päivänä sitä varsinaista hääpäivää, ja isäntä alkoi vanhan väitteensä: "Niin, oli siinä koko suku jännässä, että miten tässä kävikään, että saatiinko tästä lähteäkin kotiin ilman maljoja ja hääkakkuja.."

Isäntä nimittäin kiven kovaan väittää, että ennen "tahtoa" oli pitkä ja syvä hiirenhiljaisuus. Minä en muista sellaista. Muistan vain miettineeni, että mitä kaikki odottavat, ja että pitikö minunkin tässä kohtaa jotain sanoa. Mutta ei siinä nyt viittä minuuttia mennyt! Yksi tai kaksi korkeintaan. Sitten kun pääsin ajatuksissani niin pitkälle, että aloin miettiä jotain sanomista, muistin yhtäkkiä kuulleeni jossain elokuvassa  vaimonpuolen sanovan "tahdon" jossain kohtaa näissä tilanteissa (tai "en tahdo" ja juosseen karkuun) ja kakaisin sitten sen ensimmäisen mieleen tulleen vaihtoehdon suustani koska se sopivalta tuntui.

Vähän hajamielisesti ja varovaisesti siltikin, koska en sittenkään ollut ihan varma onko viisasta avata suutaan näin juhlallisessa tilaisuudessa. Hyvä ettei henkikirjoittaja pyytänyt minua toistamaan, mitä olinkaan vastannut. "Anteeks mitä?"

Siitä olen sitten saanut kuulla.

Kaikkeen sitä takerrutaan. Minulla oli kolmen kuukauden ikäinen Wilhelmiina sylissäni vihkimisseremoniassa, ja kuivakan henkikirjoittajamiehen siinä jaaritellessa ja paasatessa niitä näitä voitte arvata että minulla oli parempaakin katseltavaa - ja kuunneltavaa! Eikä kukaan ollut sitäpaitsi meitä opastanut häihin etukäteen. Mitään harjoituskierrosta ei koskaan käyty. Että kysynpä vaan, mistä se isäntäkin muka osasi niin korrektisti sanoa oikeita asioita oikeassa paikassa?!

En silti tiedä, olisiko ystävien ja sukulaisten mieleen häistämme jäänyt sittenkään päälimäisenä tuo "ikuisuuksien mittainen" empiminen, vaiko mielummin se, että hameenhelmani olivat liian lyhyet. Olin Wihelmiinan mekkoa itselleni suuremmassa koossa imitoidessani - jotta suurena päivänä äiti ja tytär olisivat kuin kaksi marjaa - lyhentänyt omaa helmaani himpun verran liikaa. Se mikä sopii kolmen kuukauden vanhalle ei välttämättä sovi kolmekymppiselle. En ole mikään käsityöihminen! Joku olisi voinut ompelutaidotonta neuvoa vähän aikaisemmin (kuin sisko sitten viimein, kahta minuuttia ennen häiden alkua!). Ei siinä sitten muu auttanut, kuin astella pää pystyssä liian lyhyiden helmojeni kanssa "alttarille", yleisön takaa päin katsellessa. Vaivihkaa koitin nykiä hametta alaspäin aina, kun arvelin ettei kukaan katsonut. Kukapa sitä hääparia nyt koko ajan tuijottaisi..

Toinen mieliin jäänyt seikka häistämme saattaa tietenkin olla myöskin se, että meillä ei ollut laisinkaan kenkiä. Kävi nimittäin niin, että isäntä unohti paremmat kengät kotoa lähtiessämme eteiseen, kun oli muka hoppu. Itse en muistanut isännän vaatteita vahtia, kun oli siinä se esikoinenkin huolehdittavana. Mukaan sattui siis vain paukkupakkaselle tarkoitetut talvipopot. Tuhatyhdeksänsataaluvun joulukuun viimeinen / kaksituhattaluvun tammikuun ensimmäinen yö, ja talven ensimmäiset kunnon pakkaset. Pakkohan se oli pukeutua säiden mukaan, oli juhla tai ei. (Kakun sininen, tunnin vatkauksen vaatinut jäävuorta muistuttava munakuorrutuskin muuttui nestemäiseksi matkalla autoon ja autosta taas sisälle, ja kakun lässähtänyt, valuvaa hammastahnaa muistuttava ulkomuoto aiheutti vieraissa hilpeitä ja epäileviä katseita. Joku sitä kuitenkin muistaakseni meidänkin lisäksemme maistoi.)

Hääpaikalla sitten ihmeteltiin popoja, ja mallattiin niitä puvun kanssa ja ilman, eivätkä ne tietenkään näyttäneet oikein kivalta vaikka kuinka käänneltiin ja väänneltiin ja koitettiin piilottaa. Hetken pähkäiltyämme - juhlaväki jo istui odottamassa - minäkin riisuin sitten kenkäni (suurinpiirtein tässä vaihessa minulle myös selviää häämekon helman pikkupöksyjä hivelevä takamitta) ja astuimme viranomaismiehen eteen sukkasillamme, kaiken itsekunnioituksen rippeet kasaan kooten.

Mutta hauskaa oli. Vieraat viihtyivät. Saimme jopa kehuja kinkkupasteijoista, ja boolista. Kakkua ei kukaan erityisemmin kehunut, jos ei moittinutkaan. Muistan että joku jossain välissä kysyi mitä se esittää.

Lopuksi katseltiin ilotulitusta kahdestaan, nukkuva Wilhelmiina auton takapenkillä.

Mummi nauroi kun näki hääkuvat.

Liian lyhyine helmoinemme, sukkasillamme.

Ikuisesti.
Yhdessä.

 

1171700.jpg

 

Hyvää hääpäivää, kulta.

 

Hyvää Uutta Vuotta 2008 kaikille!