Haluaisin huutaa kaikille pienten lasten vanhemmille, ÄLKÄÄ SÄILYTTÄKÖ SAAVEISSA VETTÄ ulkona räystään alla tai missään muuallakaan.

Meidän pieni Aukusti meinasi hukkua.

Mikä tässä on meidän vanhempien kannalta suurin häpeä; tämä oli jo toinen kerta. Sitä luulisi oppivan kerrasta. Viime kesänä pidimme kukankasteluvettä saavissa nurmikolla, kun oli niin kuiva kesä, ettei vettä jatkuvasti jaksanut kaukaa kantaa. No, pikku-ukkohan oli siellä sitten päällään eräs kaunis kerta, kun saavi oli vailtunut niin tyhjäksi ettei sieltä yltänyt kauhomaan kuin kurkottamalla. Siis niin hullua kuin se onkin, täysi saavi ei ole niin vaarallinen kuin lähes tyhjä saavi!

Jos pikkumies ei olisi pystynyt huutamaan - eli pää olisi mennyt veden alle - olisi mennyt ehkä vähän kauemmin ennen kuin olisin asian huomannut. Mutta huuto herätti, ja ryntäsin pelastamaan lapsen. Ajatus siitä, että vettä olisi saattanut olla juuri ne kriittiset sentit lisää, vei yöunet vähäksi aikaa.

Me otimme kyllä tapahtumasta opiksemme. Kaikki saavit tyhjennettiin - ts. kukkavesisaavi ja saunannurkalta toinen, ns. avantosaavi - ja vannottiin ettei ikinä enää laiteta vesisaveja. Mutta miten sitä onkin ihmisen muisti niin lyhyt. Joku vanha tynnyri unohtui tuohon pihalle talvella, ja nyt tässä keväällä kun on sateita riittänyt, olihan siihen kertynyt jo vettä.

Mutta että kaikki tapahtuu vielä silmien alla. Me olimme molemmat paikalla. Katsoin lapsia opiskelun lomasta, minulla oli ikkuna auki että kuulen vielä äänetkin. Kumpikin pieni (vanhin oli kouluun tutustumassa) leikkivät siinä ikkunan alla hiekkakasalla ja pitivät sopivasti ääntä. Isäntäkin tuli kotiin esikoisen kanssa, katsoi että kaikki on hyvin, toi lehden pirttiin, morjesti, ja sanoi hakevansa vielä jotain autosta kun unohtui.

Seuraavan tiedän vain isännän kertomana: poika päällään tynnyrissä, tyttö roikkumassa tukassa kiinni. Kumpikaan ei huuda. Isäntä sanoi myöhemmin, että Aurora oli hänelle vain puheäänellä tuumannut, että Aukusti tippuu. Hänellä oli mennyt tovi tajuta tilanne. Jalat vielä sätkivät, mutta puoliksi märkä poika oli jo ehtinyt hörpätä vettä. Hetken isäntä oli pelännyt, että henki ei ala kulkemaan. Mutta sitten ylösalaisin roikottaminen oli auttanut, ja poika virkosi itkemään. Kaikki tapahtui niin hiljaa ja niin äkkiä, että minulle valkeni vasta tässä vaiheessa asioiden laita.

Sydän hakkaa vieläkin. Tiedän mitä tulen tekemään taas ensi yönä. Isäntä jäi pois töistä. Sanoi, että eipä hänellä sinne niin kiire taida ollakaan. Eipä minullakaan huvittanut enää lukea. Niinpä mentiin koko porukka Torikahvilaan lettukahveille, ja nautittiin kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä - ehkä vain koitettiin saada surkea asia pois mielestä. Meillä (Aukustilla) on ollut sellaista onnea nyt matkassa, että ihan pelottaa. Vaikken taikauskoinen olekaan, sitä kolmatta kertaa ei saa tulla.

Muistan äidin kertomukset siskostani, kuinka hän oli samalla tavalla altis hankkiutumaan hukuksiin. Kumpikin kerta oli tapahtunut äitimme silmien alla. Ensimmäisellä kerralla tyttö oli hypännyt veteen laiturilta, ja jäänyt jalastaan kiinni. Pää vedessä, jalat ylhällä - on hankala ponnistaa ylös, tai huutaa. Siellä oli sätkinyt tovin, ennen kuin äiti oli tajunnut, että se sätkiminen ei ollutkaan iloista leikinpitoa. Toisella kerralla tyttö oli istunut kumipatjalla, ja vajaaksi täytetty patja oli äkisti taittunut kaksinkerroin. Tyttö taipui kuin linkkuveitsi, ja nenä ja suu jäivät tietenkin juuri sen verran kumin ja veden ilmatiiviiseen puristukseen, ettei henki kulkenut. Hän ei ollut pystynyt taittamaan itseään myöskään takaisin suoraksi, pieni kun oli. Äiti oli katsonut, että siellä se leikkii piilosta patjan sisällä, kunnes oli tajunnut, miksi kädet huitovat ihmeellisessä asennossa pystyssä selän takana ilmaan. Äiti sanoi, että hän oli lähtenyt kuin ammus rannasta. Siinä vaiheessa kun hän ehti paikalle ja sai riuhtaistua tytön pään ilmaan, tämä oli ollut jo niin puhuksissa ja punainen, että oli haukkonut ilmaa kuin kala silmät suurina.

Äitini sanoi silloin, että kaksi kertaa meni, kolmatta ei tule, ja pisti siskoni uimakouluun. No, siskosta tulikin oikea vesipeto, mikä lie maisteri.

Kunpa se auttaisi Aukustinkin kohdalla. Mutta saaviin hukkumisen estämiseksi ei taida olla muuta keinoa kuin kasvaminen isoksi. Kunpa saisin hänet edes aikuisikään pidettyä hengissä, ehkä se sitten vähän helpottaa..

En voi kylliksi painottaa: älkää laittako vesisaaveja. Saaviin hukkuneista lapsista saa ainakin kerran vuodessa - kevään ja kesän aikana - lukea lehdestä. Ne jutut ahdistavat. Onneksi ei ollut meidän Aukusti tällä kertaa.

Tappajatynnyri. Siinä oli maalämpöpumpun keruuputkiston viinat, jonka jälkeen sitä käytettiin vielä lattiavalun betonin kuljetukseen. Isäntä heitti sen kiukuksissaan nurin, ja seuraava osoite sillä onkin Romuliike Topparin lavalle.