Meillä on kihlapäivä. Siitä hyvä päivä tuli valittua, että sitä ei ainakaan unohda, vuosienkaan jälkeen. Tämä ei siis ole aprillia. Vaikka monellekin silloin aikoinaan kun kihloista ilmoitettiin, meni 'aprillipila' täydestä.

Isäntä osti meille kerran - kihlajaisten jonakin vuosipäivänä - kultaiset kaulakorut. Molemmille omat, ja samanlaiset tietenkin. Siitä on jo jokunen vuosi. No, minä pidin korun riipusta omituisen näköisenä - sellainen toispuoleinen väkkärä, ja toiselta puoleltaan vielä teräväreunainenkin, että tarttuu varmasti vaatteisiin ja joka paikkaan. En kuitenkaan sanonut mitään, tietenkään, olihan toinen vähät rahansa niihin laittanut (minun takiani, vaikken herran tähden ollut mitään pyytänytkään!), vaan kiittelin ja moitin tuhlaamisesta. Sillä totta puhuen en ole korujen perään, enkä niiden päälle kovin paljon edes ymmärrä. Kaiken lisäksi en edes pidä kullasta, vaan jos jotain, niin hopeaa.. Ja olen sen mielestäni sanonutkin ääneen.

No, tuli sitten tässä viime syksynä, saunassa ollessa, puheeksi se koru. Olin ottanut sen kaulasta jonkin ihmeellisen nokkosihottuman vuoksi (ei johtunut korusta) ja isäntä tietenkin huomasi korun puuttuvan. Hän siitä kysymään, suorasukaiseen tapaansa, enkö pidä korusta. Noin vain. Liekö aavistanut, tarkkasilmä.. No se tuli vähän töksähtäen ja äkkiä, ja jouduin kierrellen vastaamaan, että pidän kyllä - koska enhän ollut oikein koskaan oppinut pitämään siitä käkkärästä - ja että otan sen taas käyttöön, kunhan saan kaulani kuntoon. Jatkoin sitten, kun nyt kerrankin aiheeseen päästiin, että olen kyllä toisaalta ihmetellyt miksi tuollaisen koivunlehden laitoit. Että eikös niitä sydämiä tai jotain timantteja ruukata.. Että toisaalta ymmärrän kun ollaan luontoihmisiä, ja sauna ja vihdatkin tulevat mieleen - että siinä mielessä se on kiva ajatus, kotoinen. Mutta kaulakorussa, ja nimenomaan kihlajaislahjana, ehkä kuitenkin vähän hassu ja kaukaa haettu..

Isäntä hämmästyy. - Mikä koivunlehti? Etkös ole vielä huomannut että siinä on särkynyt sydämenpuolikas. Sinulla toinen, ja minulla on se toinen puoli.
?!
Katson miehen kaulassa olevaa - selvästi - puolikasta sydäntä.
Minä olen kuusi vuotta luullut kantavani koivunlehteä.

Änkytän selitykseksi, että siinäs näet, en ole vaativa! Kannan vaikka koivunlehteä kun minulle sellaisen ostat.
Ja helmiä sioille..

Muistuu mieleen mummin kertoma, hänen ja vaarin arkinen väärinkäsityksensä: Kaksikymmentä vuotta mummi osti aamupalajuustoa, kun vaari siitä niin tykkää. Kunnes vaari eräänä aamuna sai sanottua, että vaikka tuosta niin tykkäät, eikö me joskus voitaisi ostaa jotain muuta, kun minä en ole koskaan voinut sietää aamupalajuustoa!

Sitä kun luulee tuntevansa toisen.. Eikä ketään voi syyttää. Paitsi että ehkä sen toisenkin pitäisi joskus avata suutaan..

Minä tahollani kuvittelin, että oli viimeinen kerta kun sain koruja.

Mutta eipä ollut. Isäntä oli ilmeisesti päättänyt korjata tekemänsä virheen, ja sain heti parin kuukauden päästä, jouluna, uuden sydänriipuksen. Tällä kertaa ehjän, sellaisen jossa on molemmat puoliskot tallella. Sellaisen, josta heti huomaa että se on sydän. Siinä oli vielä punainen kivikin keskellä. Siis niitä esittämiäni 'sydämiä ja timantteja'.. Se on oikein soma. Mutta.. minä olen nyt tykästynyt siihen särkyneeseen! Kun viimein selvisi mikä se on. Siis aivan, sehän on ajatuksenakin aivan ihana!

Minulla vain vähän kesti..

En pidä siitä uudesta. Omituinen käkkärä, ja terävät reunatkin.. Saisi viedä takaisin mokoman (kalliin! näin kuitin!) tylsän version. Mutta en kehtaa pyytää. En kehtaa sanoa enää mitään. Tuolla se koru on rasiassaan. Voihan tässä käydä niinkin, että senkin arvo joskus valkenee minullle, tai peräti jotain ihan uusia puolia siitä, niin kuin tästä vanhasta. Mutta sillä välin, käytän tätä, omaa sydämenpuolikastani. Ihanaa puolikastani meidän sydämestä.

Kiitos kulta. Ja anteeksi. Pakko myöntää, että me naiset joskus tosiaan olemme käsittämättömiä.

Hyvää kihlapäivää! Olet rakas.