Wilhelmiinan rehtori soitti. Pahoitteli että soittaa näin kesälomalla, "vaan kun on tässä nämä lukujärjestykset teoillansa, ja teillä on toivottu Wilhelmiinalle tuota elämänkatsomusta. Että mitäs sen kanssa nyt tehdään. Kun ei täällä tule siihen ryhmää. Koko kunnassa on niin vähän näitä/teitä, että et-opetus on yhdistetty tuonne isoon kouluun Joen toiselle puolelle. Siellä on sitten yläkoululaiset ja alakoululaiset elämänkatsomustiedon valinneet kaikki samassa ryhmässä. Että miten te nyt haluatte tämän, alkaako Wilhelmiina kulkea siellä, vai miten? Yksi poika täältä kulkee siellä, mutta hän on jo kolmannella, ja hänkin on aloittanut vasta nyt, koska vanhemmat katsoivat hänen aiemmin olevan liian pieni siihen matkaan. Sehän on aika pitkä matka, ja pienelle ekaluokkalaiselle kaikki muukin vielä uutta, ja rutiinit haussa..  Että miltä tämä nyt kuulostaa, ja mitä tähän lukujärjestykseen nyt laitetaan..? "

Alan ymmärtää. Suututtaa. Olemme pakotettuja valitsemaan uskonnon opetuksen, koska lapsen kannalta se on parempi. Parempi pysyä turvallisesti ryhmänsä mukana, kuin riepottaa häntä pitkin pitäjää ja pirstoa koulupäivää ja näin ehkäistä turvallisten rutiinien syntymistä.

Tätä kyllä pelkäsinkin. Että pienessä kylässä meidän on ihan mahdotonta saada - tai melko vaivalloista ainakin - toivomaamme elämänkatsomustietoa. Silti, kyselylomakkeessa kymmentä eri vaihtoehtoa lukiessani, ja siihen et:n kohdalle ruksia laittaessani ajattelin, että ajat ovat muuttuneet, ja muitakin uskonnottomia on jo varmasti, kun näin hienot kyselyt ja kaikki.. Mitä sitä turhia. Mikä ällistyttävintä, rehtori sanoo, että koulussa on paljonkin kirkosta eronneita, mutta he ilmoittavat lapsensa joka tapauksessa uskonnon opetukseen. Ehkä muistakin syistä, mutta ehkä juuri siksi, etteivät jaksa ajatella hankalia järjestelyjä. Turhaudun ihan. Jos kaikki vaatisivat et-opetusta, meidän koulullehan saataisiin se oma ryhmä! Mikseivät ihmiset vaadi?

Jutellaan. Rehtori on ihan mukava ja ymmärtäväinen. Yhdessä sovitaan, että Wilhelmiinalle voidaan katsoa sitä et:tä sitten myöhemmin, tilanteen mukaan. Hän sanoi, että hän on oikeastaan tyytyväinen, että näitä pyyntöjä tulee, vaikka tilanne on aina vähän huono..

Wilhelmiina alkaa siis kulkea uskontotunneilla, niin kuin kaikki muutkin lapset jotka ovat aiempina vuosina olleet menossa et-opetukseen, mutta joiden vanhemmat eivät ole halunneet alkaa kuljetuttaa lapsiaan toiselle puolelle jokea yhden tunnin takia. Mutta vaikea tämä on niellä. Niin kuin olin päättänyt, että tähän me emme ryhdy! Emme alistu "pakkouskontoon" siinä tapauksessa, että kunta ei voi järjestää kunnollista vaihtoehtoista toimintaa uskonnottomalle. Mutta käytäntö antoi taas opetuksen. Lapsen etu menee edelle.

Periaatteistaan joutuu aina luopumaan. Olen pitänyt sitä hyvänäkin, opettavaisena. Mutta nyt en tykkää.

Opetin Wilhelmiinalle taannoin eskariin lähteissään viikonpäivät vanhan laulun sanoin:
"Maanantai ei mittään,
Tiistai ei mittään,
Keskiviikko
Torstai ei miittään,
Perjantai ei mittään,
Lauantai ei mittään,
Sunnuntai, ei siitäkään miiitttäääään.."

Sitä Wilhelmiina sitten eskarissa lauleli, ja opetti muillekin.

Nyt on vähän sellainen olo.

Ps. tekisi melkein mieleni liittää tämä pakinaperjantain tämän viikon haasteeseen - korpeaa niin taas tämä meidän niin kutsuttu "uskonnonvapaus".

Liitänkin ü