Listasin elämäni todistuksia, ja huomasin, että niitä kertyy ihmiselle enemmän kuin tulee ajatelleeksikaan. Mieleen juolahti kuitenkin yksi ylitse muiden..

"Aikuistumisen", oman asunnon hankkimisen ja työelämään siirtymisen mahdollisti erityisesti eräs eniten elämääni vaikuttaneista todistuksista: Henkilötodistus. Varsinainen rajapyykki siis, ja ehkä myös jonkinlainen ylpeydenaihe silloin, 18-vuotiaana. Merkittäväksi henkilötodistuksen juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneelle teki se seikka, että sen virkaa toimitti (ja on koko ikäni siitä päivästä tähän päivään asti toimittanut!), pahvinen, vaaleanpunainen, muovitaskullinen Ajokortti. Nyt jo vanhentunut malli, jota kenelläkään ei enää näe, ja jota parikymppiset ovat tuskin koskaan nähneetkään; johon valokuva on kiinnitetty niiteillä, ja joka on melko helppo väärentää vaihtamalla kuva toiseen ja kopioimalla valmiiksi haalistunut leimanpuolikas uuden päälle - antoi silloin nuorelle vapauden, ei pelkästään tehdä "mitä haluaa", vaan myös astua auton rattiin ja mennä minne haluaa! Tuon kortin saaminen ja saavuttaminen - onnistuneen inssiajon päätteeksi ja palkinnoksi - päästi minut irti.

Sinä kesänä, ja seuraavanakaan, minua ei juuri kotona nähty. Olen koittanut olla asiaa miettimättä, mutta taidan olla syypää siihen, että noiden kesien jälkeen äitini alkoi värjätä hiuksiaan peittävillä tummilla.. (Vanhemmat! On niitä, jotka eivät sen koomin murehdi jälkeläistensä perään kun ovat nämä täysi-ikäiseksi saaneet, ja sitten on niitä jotka koko ikänsä huolehtivat, että ne lapsoset nyt pärjäävät, ja pärjäävätköhän ne nyt.. Tiedän, että olen itse tuota jälkimmäistä sorttia, joten osaanpahan ehkä varautua siihen mitä on tulossa.. Jos en muuten, niin itseni kohdalla.) Kehuin jossain, ettei elämääni mahdu montaakaan kertaa jolloin olisin "irrotellut" kunnolla. Pitänee lisätä siihen, lyhyehköön listaan, kaksi kokonaista kesää tuolloin, aikana "jälkeen ajokortin". Ehkä jonkinlainen kompensaatio kaikelle sille hallitulle ja hillitylle minälleni, joka toki luonnostani olen.

Vanhan, vaaleanpunaisen kortin esittäminen - niissä muutamissa paikoissa missä sitä harvoin tarvitsen - aiheuttaa nykyään jo kummeksuvia katseita (vai lieneekö sittenkin se kuva, eikä se kortin vanhuus :) Mutta kuinka upealta kortin voitonriemuinen näyttäminen kylän tanssiravintolan ovivahdille tuntuikaan silloin: olenpas täysi-ikäinen! Ja kuinka upealta tuntui ostaa ensimmäinen oma auto (vanha ja kulunut toki, mutta ah, niin ihana, ja ikioma!) Wolkswagen Polo Linnanmäen hattaranmyyjänä tienatuilla rahoilla - ja kuinka upealta tuntui istua omistamansa auton ratin takana ja antaa mennä. Kaikki tuon "todistuksen" ansiosta.

Tiedän, että kortti pitäisi uusia, tuollainen tietoturvallisuuden nykynormien mukaan aivan liian vaarallinen tunnistamisväline luultavasti julistetaan pian joka tapauksessa lopullisesti kelvottomaksi. Mutta kuinka voisin, kun yhdellä silmäyksellä tuo vanha, rypistynyt, revennytkin, kulmistaan pyöristynyt pahvinpala tuo mieleen niin paljon elämää ja muistoja (kunpa ei toisikaan ihan niitä kaikkia..), että se ihan kummastuttaa. Miten kauan siitä kaikesta on? Ikuisuus? Toinenkin.. Kuinka muovinen, väritön ja persoonaton henkilötodistus voisi koskaan olla parempi, tai yltää edes samaan?