Blogeissa on jutusteltu ensisuudelmista (mm. Arokettu, Keksinmurusia ja Adalmiina), ja koska pakinaperjantainkin aihe - Heili - liippaa melko läheltä, ajattelin liittää tämän siihen, ensimmäistä kertaa mukana.

Ensipusu

Ensipusuni on jäänyt mieleeni. Ei siksi, että se olisi ollut ihana, romanttinen, jalat alta vievän suloinen tai mitään muutakaan sellaista, vaan siksi, että minut yllätettiin täysin, ja että minulla kuohahti sen jälkeen niin yli, että muistan vieläkin sen hetken, kun luokkahuoneessa aloin paiskoa tavaroita ja mäiskiä pulpetinkansia vihani vimmassa.

Minulla, viilipyttyjen viilipytyllä, on joskus kuohahtanut yli! Ei ihme että itsekin sen muistan. Niitä kertoja kun olen päästänyt itseni irti ei ole montaa: kun juoksin varvastossut lentäen äidin luo lukemaan opittuani; kun juoksin henkeni hädässä karkuun mehiläispesällistä maamehiläisiä; kun muutin vähäksi aikaa toiselle puolelle maapalloa kamalaa poikaystävääni karkuun - ja kun pusun jäljiltä paiskoin koulun omaisuutta ympäri seiniä. Siinäpä ne taitavat olla, elämäni tunteenpurkaukset. (Nykyään, lasten kanssa koettuja järistyksiä ja pieniä sydänkohtauksia ei voi ottaa lukuun, sillä niitä on päivittäin ja eri asteisia, ja ne ilmenevät kuitenkin pääasiassa pään- ja ruumiinsisäisinä "huutoina".)

Varmaan tuosta edeltä jo sen verran paljastui, että olimme ala-asteikäisiä, ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Luokassa oli jokaisella oma puinen, kannellinen pulpetti, ja opettajakin oli jokaisella luokalla oma, aina sama, "luokanope" tai "luokkis". Yksi tulokaspoika, Tero, oli minuun lyhyttä pojantukkaansa myöten ihastunut. Hän oli varmaan sitä heti ensimmäisestä päivästä, ja jollain naisenvaistolla olen aavistellut, että hän oli sitä vielä myöhemminkin, kun siirryimme elämässä ja kouluissa tahoillemme. Kyllähän minäkin hänestä vähän kai tykkäsin, mutta en siihen aikaan vielä ollut niin kiinnostunut pojista, kuin esim. metsässä kuljeskelusta tai eläimistä - enkä varsinkaan näyttänyt sitä vähäistäkään kiinnostusta hänelle. En tiedä, mikä kylmälyyli-asenne minuun oli iskenyt, mutta olin päättänyt, että hänelle en korvaani lotkauta.

Muistikuvien auringonpaisteisesta luokasta kuvittelisin, että keväistä toukokuuta vietettiin, ja koulut olivat siis loppusuorilla. Päivän viimeisen tunnin päätyttyä oltiin juuri poistumassa luokasta, iloisena, kevätniityille kirmaavana laumana, kun minut takavasemmalta yllätti poskeen pikaisesti mäiskäisty suukontapainen, ja tekijän varjomainen pakeneminen etuoikealle yhtä nopeasti - aivan kuin hän olisi aavistanut mitä oli tuleva. Minähän hetken hämmästyksestä selvittyäni tajusin nopeasti kuka oli ollut asialla, ja totisesti aloin mekkalani. Näin minun iloinen, aurinkoinen päiväni pilattiin! Huusin että hän oli inhottava ja katala, ja että tuollaista ei saa tehdä! Sanojeni vahvistukseksi heitin pulpetistani pitkin luokkaa kaikki hänen antamansa lahjat: kumit, kivet, kullat ja briljantit. En itsekään ymmärrä mikä minuun meni. Ihan kuin pimahdin. Muistan vain, että minua harmitti ihan kauheasti luopua kullista ja briljanteista, ja että siitä huolimatta pidin huolellisesti naamani peruslukemilla, ettei tämä pettymys näkyisi. Annoin pojan kerätä lahjansa lattialta samalla kun marssin ulos luokasta, kiireesti ja koppavasti, säilyttääkseni ponnekkuuteni ja vakuuttavuuteni loppuun asti.

Poika paran ilme on säilynyt mielessäni, ja välillä olen muistellut häntä säälien. Eihän hän olisi sellaista läksytystä ansainnut. Ymmärsin jo silloin, että hän oli vain niin auttamattomasti pihkassa, ettei voinut enää hillitä itseään. Sen koomin en saanut häneltä lahjoja, eikä hän tainnut uskaltaa lähestyä minua missään merkeissä pitkään aikaan. En muista toisaalta, että se olisi minua häirinnyt. Elin niin omissa maailmoissani. Toivon kuitenkin, etten murentanut pojan itseluottamusta täysin raivarillani. Toivon, että hän tietää, etten oikeasti inhonnut häntä, vaan mielestäni hän oli ihan kunnon poikaystäväainesta. Toivon myös, että hän on myöhemmin löytänyt oikein mukavan tytön itselleen. Ainakin toivon, että hänelle on selvinnyt, että tytöt voivat saada raivareita vaikka olisivat korviaan myöten rakastuneita.

Minun on todettava taas, että käsittämättömiä ovat kaiketi miehelle naisen aivoitukset.